Se oli sitten siinä. Seuraavan kerran uskon kuolevani ensi syksynä, kun edessä on historian ja ruotsin kirjoitukset... Mutta tämän kertaisista pääsen ehkä jopa läpi! Filosofia voi vähän jäädä heikoille pisteille, mutta jos kahdeksan pistettä tarvitaan läpipääsyyn, niin ei siinä mitään. :)
Maanantainen esseekoe oli jotenkin hirveän rentouttava kokemus. Sain paiskoa sanoja ja haukkua kaikki ja kuitenkin tuli ihan ok essee. Kirjoitin sen tosin kolme kertaa uusiksi, mutta mitä pienistä... Siuntio on loistava inspiraationlähde.
Seuraava projekti onkin sitten työnhaku ruotsiksi :O Mutta toki minä siitä selviän, elelen nyt ylipositiivisuuden aikaa :) Ja sain kuitenkin ruotsin prelistä E:n, joten kaipa se on aika hyvällä pohjalla (:
Heihei, taas vähäksi aikaa
Ps. Odottakaapa vain, pian tulee uutta kaunokirjallista sontaa! Heti kun viitsisin kirjoittaa sen koneelle :D (ja siihen on vielä tulossa jatko-osa, ajatelkaapa sitä!)
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
tiistai 5. maaliskuuta 2013
nyt äkkiä täältä jonnekin ihmisten ilmoille.....
Siis, tänään tuli viimeinen niitti tässä mun yksinelelyssä... Meille tuli nuohooja (pitkästä aikaa joku vieras naama täälläpäin) ja järkytyin kun selitin aivan omiani sille. Katsokaas, olen päivät yksin täällä (en laske Nuppua seuraksi, koska se ei osaa vastata mitään, loistava kuuntelija se kyllä on!) ja olen jo alkanut puhua julisteille ja itselleni. Muutama päivä sitten minulla oli kiintoisa väittely itseni kanssa siitä, syönkö suklaapatukan vai säästänkö sen myöhemmäksi. Voitin lopulta itseni ja söin sen patukan. Mutta tämä alkaa kyllä olla huolestuttavaa... Eikä siinä vielä kaikki! Olen alkanut kuunnella One Directionia ja Justin Bieberiä (kyllä, olen haukkunut ne monesti surkeiksi) ja jotain aivan ihmeellisiä kappaleita. Mikä minua vaivaa??? Odotan innolla sitä, että pääsen taas koululle, vaikkakin kirjoituksiin, koska kun en näe kasvoja (muuta kuin ne samat neljä joka ilta) tuntuu paljon yksinäisemmältä vaikka puhunkin koko ajan. Kyllähän sitä ääntä saa vaikka mistä tuutista ulos, mutta kasvoja ei näe! Olen aina hirveän iloinen, jos joku naapuri tulee vastaan kun olen Nupun kanssa kävelyllä, että tiedän etten ole täällä Jumalan selän takana aivan yksin. Aloin pohtia, että onkohan se yksin asuminen kuitenkaan minun juttuni? Toisaalta voi olla, että jos muutan jonnekin ihmisten ilmoille, missä ihmisiä näkyy ja ääniä kuuluu, ettei se sitten saakaan minua sekoamaan. Mutta voi tietenkin olla, että eristäydyn neljän seinän sisään ja syjäydyn sinne, kun en osaa olla enää ihmisten kanssa... Mistä sitä voi tietää?ky
En kyllä halua mennä kirjoituksiin, kun lukeminen on jäänyt vähän vähille ja äikästä tuli niin musertavat pisteet, että maailmani meni palasiksi... Kiitoksia vain. En ole vaivautunut tekemään viikkotehtäviä, joita opettajani minulle kiltisti lähettää Wilmassa, jotka valmentaisivat esseekokeeseen, ei kiinnosta... Ei niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä (oikea asenne, tyttöseni...)
En olekaan varmaan muistanut mainita, että penkkarit menivät hyvin. Haalarini oli vähän tylsä, siinä oli pelkkää tekstiä :) Olin melko väritön verrattuna muihin. Jaloissa oli neljän kappaleen sanat ja käsivarsissa kahdet, ja toki, koska olen niin fiksu lapsi, valitsin kappaleita, jotka ovat italiaksi ja turkiksi... Siinä sitten jäljennä niitä turkin kummallisia kirjaimia ja näin, en ollenkaan helpompaa tekemistä keksinyt. Olisin toki päässyt helpommalla, jos olisin suostunut kavereideni halinalle tai eläinteemaan mukaan, mutta se ei ollut oikein mukavan kuuloista :)
Penkkareita edeltävänä iltana kaikki niin halunneet abit olivat illallisella opettajien kanssa ravintola Henricuksessa (se on Omnian oppilasravintola tai jotain sinne päin). Oli se ruoka ihan hyvää, sitä vain oli aivan jumalattomasti. Koska illallinen alkoi vasta kello 19.00 ja viimeinen junani kotiin lähti 19.30, aloin siinä illan loppupuolella kerjäillä kyytiä, ettei tarvitsisi mennä Kirkkonummelle ja vaivata äitiä ja isää hakemisella. No, muistin sitten että eräs opettajani asuu Inkoon ja Siuntion rajalla (toivottavasti nyt en paljasta liikaa?) joten hän varmaan voi viedä minut. Loistavaa, vielä kun uskaltaisin mennä kysymään... Rohkaisin sitten mieleni ja siitähän soppa syntyi. Sain kuulla pitkän saarnan siitä, kuinka nykyään ei miesopettajat voi ottaa nuoria naisopiskelijoita kyytiin, ties mitä siitäkin ajateltaisiin! Mutta pitkällisen saarnan ja taivuttelun jälkeen opettaja suostui heittämään minut kotiin. Kaksi opettajaa toimi todistajina, että lähdin kyytiin vapaaehtoisesti. Matkahan sujui oikein rattoisasti kuunnellessani opettajan elämäntarinaa. Hän halusi välttämättä heittää minut ylös asti, vaikka olisin voinut kyllä kävellä tuolta alamaailmasta tänne ylös. (Varmaan oli hieman utelias näkemään, missä sitä oikein ollaan..) No mikäpä siinä, maailma on selvästi muuttunut yläasteajoilta, silloin opettaja tarjosi kyydin kotiin (en tosin mennyt, koska olin niin vihainen sillä hetkellä Siuntion kunnanvaltuustolle, etten tajunnut koko tarjousta kunnolla). Lukion ekalla luokalla liikunnanopettaja heitti minut ja muutaman kaverini urheilukentältä koululle (se olikin sitten vielä jännempi reissu, pelkäsin henkeni edestä ja vannoin etten enää ikinä mene sen opettajan kyytiin, muttei siitä nyt sen enempää).
Tulipas pitkä juttu. Pitäisi vissiin lähteä lukemaan sitä filosofiaa, josko vaikka pääsisin siitä läpi... Fuck this shit.... Sitten kun kirjoitukset on tältä keväältä ohi, pidän vähintään viikon loman ja katson vain teeveetä. :D
En kyllä halua mennä kirjoituksiin, kun lukeminen on jäänyt vähän vähille ja äikästä tuli niin musertavat pisteet, että maailmani meni palasiksi... Kiitoksia vain. En ole vaivautunut tekemään viikkotehtäviä, joita opettajani minulle kiltisti lähettää Wilmassa, jotka valmentaisivat esseekokeeseen, ei kiinnosta... Ei niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä (oikea asenne, tyttöseni...)
En olekaan varmaan muistanut mainita, että penkkarit menivät hyvin. Haalarini oli vähän tylsä, siinä oli pelkkää tekstiä :) Olin melko väritön verrattuna muihin. Jaloissa oli neljän kappaleen sanat ja käsivarsissa kahdet, ja toki, koska olen niin fiksu lapsi, valitsin kappaleita, jotka ovat italiaksi ja turkiksi... Siinä sitten jäljennä niitä turkin kummallisia kirjaimia ja näin, en ollenkaan helpompaa tekemistä keksinyt. Olisin toki päässyt helpommalla, jos olisin suostunut kavereideni halinalle tai eläinteemaan mukaan, mutta se ei ollut oikein mukavan kuuloista :)
Penkkareita edeltävänä iltana kaikki niin halunneet abit olivat illallisella opettajien kanssa ravintola Henricuksessa (se on Omnian oppilasravintola tai jotain sinne päin). Oli se ruoka ihan hyvää, sitä vain oli aivan jumalattomasti. Koska illallinen alkoi vasta kello 19.00 ja viimeinen junani kotiin lähti 19.30, aloin siinä illan loppupuolella kerjäillä kyytiä, ettei tarvitsisi mennä Kirkkonummelle ja vaivata äitiä ja isää hakemisella. No, muistin sitten että eräs opettajani asuu Inkoon ja Siuntion rajalla (toivottavasti nyt en paljasta liikaa?) joten hän varmaan voi viedä minut. Loistavaa, vielä kun uskaltaisin mennä kysymään... Rohkaisin sitten mieleni ja siitähän soppa syntyi. Sain kuulla pitkän saarnan siitä, kuinka nykyään ei miesopettajat voi ottaa nuoria naisopiskelijoita kyytiin, ties mitä siitäkin ajateltaisiin! Mutta pitkällisen saarnan ja taivuttelun jälkeen opettaja suostui heittämään minut kotiin. Kaksi opettajaa toimi todistajina, että lähdin kyytiin vapaaehtoisesti. Matkahan sujui oikein rattoisasti kuunnellessani opettajan elämäntarinaa. Hän halusi välttämättä heittää minut ylös asti, vaikka olisin voinut kyllä kävellä tuolta alamaailmasta tänne ylös. (Varmaan oli hieman utelias näkemään, missä sitä oikein ollaan..) No mikäpä siinä, maailma on selvästi muuttunut yläasteajoilta, silloin opettaja tarjosi kyydin kotiin (en tosin mennyt, koska olin niin vihainen sillä hetkellä Siuntion kunnanvaltuustolle, etten tajunnut koko tarjousta kunnolla). Lukion ekalla luokalla liikunnanopettaja heitti minut ja muutaman kaverini urheilukentältä koululle (se olikin sitten vielä jännempi reissu, pelkäsin henkeni edestä ja vannoin etten enää ikinä mene sen opettajan kyytiin, muttei siitä nyt sen enempää).
Tulipas pitkä juttu. Pitäisi vissiin lähteä lukemaan sitä filosofiaa, josko vaikka pääsisin siitä läpi... Fuck this shit.... Sitten kun kirjoitukset on tältä keväältä ohi, pidän vähintään viikon loman ja katson vain teeveetä. :D
torstai 28. helmikuuta 2013
[vielä ilman otsikkoa, mutta lukekaa kuitenkin]
Hän seisoi kuin huumattuna ihmisjoukon ympäröimänä. Hän oli kaunis, mutta hänen seisoma-asentonsa oli luonnoton. Yleisön joukossa seisova Maria katseli naista ja pani merkille, että hän seisoi kuin hänestä olisi tulossa Paholainen ulos. Pää retkotti takakenossa ja hartiat olivat painuneet alas. Hänen silmänsä olivat kiinni.
Naisen ympärillä kiersi mies, joka Marian mielestä oli pelottavan näköinen.Miehellä oli pitkä, musta viitta, jossa oli huppu. Hänen hiuksensa olivat hupun alla piilossa, mutta miehen huolitellun merirosvoparran perusteella Maria päätteli, että ne olivat mustat. Mies kiersi naisen ympärillä ja kuiskaili jotain hänen korvaansa.
Yleisö katseli haltioituneena miestä ja hänen uhriaan. Maria ei muistanut kuinka hän oli päätynyt yleisön joukkoon, mutta hän oli ollut paikalla toimituksen alusta alkaen. Hän tiesi, ettei kyseessä ollut mikään tavallinen taikatemppu. Taikatemput eivät ole tuollaisia! Yleisö katsoi lumoutuneena, ei ollenkaan epäsukoisena. Mies ei puhunut yleisölle, näytti aivan siltä kuin hän ei olisi edes huomannut ihmisten kerääntymistä. Maria kuuli miehen kuiskaukset korvanjuuressaan aivan selvästi.
Eturivissä seisoi vihreäreppuinen mies, joka seurasi tapahtumien kehittymistä yhtä huolestuneen kuin Maria. Hän ei kuullut, mitä mies kuiskaili naiselle, mutta hän aavisteli, ettei se ollut mitään mukavaa. Nainen, joka seisoi lumottuna kaapumiehen vieressä, oli kaunis. Vihreäreppuinen mies näki naisen joka ikinen päivä, he asuivat samassa rapussa. He tunsivat toisensa hyvin ja viettivät aina silloin tällöin aikaa yhdessä.
Kaavullinen mies painoi kätensä naisen rinnalle ja työnsi. Naisen polvet notkahtivat ja hän oli vähällä kaatua. Vihreäreppuinen mies nytkähti eteenpäin päästäkseen auttamaan.
Ennen kuin mies oli ehtinyt ottaa askeltakaan, nainen alkoi kohota maasta. Ensin jalat, jotta hän oli vaakatasossa ja sitten sen verran, että hän oli huppupäisen miehen navan korkeudella. Vihreäreppuinen mies katseli hädissään, kun nainen leijui ilmassa ja kaapumies piti kättään hänen rinnallaan.
Maria huomasi yleisön eturivissä miehen, jolla oli vihreä reppu. Mies ei näyttänyt olevan muun yleisön tavoin lumouksen vallassa ja hän oli selvästi huolissaan naisesta. Maria tarkasteli miestä tarkemmin. Hän näytti kovin tutulta...
Nainen leijui höyhenenkevyenä ilmassa ja huppumies piteli kättään hänen rinnallaan. Mies ei katsonut naista vaan tuijotti kaukaisuuteen ja mumisi jotain ihmeellistä. Mies sulki silmänsä ja korotti ääntään, puheesta ei kuitenkaan saanut mitään selvää. Nainen alkoi hitaasti kääntyä. Kaapumies karjui loitsujaan.
Kaapumies jätti naisen leijumaan ja alkoi perääntyä. Nainen leijui edelleen ilmassa, hänen hengitystään tuskin havaitsi. Hän oli aivan kalpea, mutta Maria tunsi hänen olevan vielä elossa. Vihreäreppuinen mies otti varovasti askeleen eteenpäin naista kohti. Kukaan muu ei hievahtanutkaan.
Taikuri perääntyi edelleen. Nainen kellui ilmassa kuin näkymättömässä aallokossa: hän kohoili, laskeutui ja keinui. Vihreäreppuinen mies otti uuden askeleen eteenpäin. Joku laski raskaan kätensä hänen olkapäälleen, eikä hän voinut enää edetä.
Maria halusi, että joku pelastaisi naisen. Hän tunsi kuinka viimeisetkin elonrippeet pakenivat naisesta. Hän ei voinut tehdä mitään.
Kukaan ei jälkeenpäin voinut tarkasti selittää, mitä seuraavaksi tapahtui. Kuului rysähdys ja nainen lysähti lattialle. Vihreäreppuinen mies riuhtaisi itsensä otteesta, joka pidätteli häntä, ja syöksähti eteenpäin. Hän pääsi vihdoin naisen luo. Yleisö alkoi heräillä lumouksestaan ja alkoi kuulua epäuskoista puheensorinaa.
Toinen räsähdys kuului pian ensimmäisen jälkeen ja ilma muuttui painostavaksi. Ihmisten keskuudessa alkoi levitä pakokauhu. Taikuri oli kadonnut.
Vihreäreppuinen mies piti Mariaa sylissään. Hän keinui kevyesti ja tuuditti kaunista naista. Hän suuteli naista kevyesti otsalle ja sulki Marian lasittuneet silmät, viimeisen kerran.
Naisen ympärillä kiersi mies, joka Marian mielestä oli pelottavan näköinen.Miehellä oli pitkä, musta viitta, jossa oli huppu. Hänen hiuksensa olivat hupun alla piilossa, mutta miehen huolitellun merirosvoparran perusteella Maria päätteli, että ne olivat mustat. Mies kiersi naisen ympärillä ja kuiskaili jotain hänen korvaansa.
Yleisö katseli haltioituneena miestä ja hänen uhriaan. Maria ei muistanut kuinka hän oli päätynyt yleisön joukkoon, mutta hän oli ollut paikalla toimituksen alusta alkaen. Hän tiesi, ettei kyseessä ollut mikään tavallinen taikatemppu. Taikatemput eivät ole tuollaisia! Yleisö katsoi lumoutuneena, ei ollenkaan epäsukoisena. Mies ei puhunut yleisölle, näytti aivan siltä kuin hän ei olisi edes huomannut ihmisten kerääntymistä. Maria kuuli miehen kuiskaukset korvanjuuressaan aivan selvästi.
Eturivissä seisoi vihreäreppuinen mies, joka seurasi tapahtumien kehittymistä yhtä huolestuneen kuin Maria. Hän ei kuullut, mitä mies kuiskaili naiselle, mutta hän aavisteli, ettei se ollut mitään mukavaa. Nainen, joka seisoi lumottuna kaapumiehen vieressä, oli kaunis. Vihreäreppuinen mies näki naisen joka ikinen päivä, he asuivat samassa rapussa. He tunsivat toisensa hyvin ja viettivät aina silloin tällöin aikaa yhdessä.
Kaavullinen mies painoi kätensä naisen rinnalle ja työnsi. Naisen polvet notkahtivat ja hän oli vähällä kaatua. Vihreäreppuinen mies nytkähti eteenpäin päästäkseen auttamaan.
Ennen kuin mies oli ehtinyt ottaa askeltakaan, nainen alkoi kohota maasta. Ensin jalat, jotta hän oli vaakatasossa ja sitten sen verran, että hän oli huppupäisen miehen navan korkeudella. Vihreäreppuinen mies katseli hädissään, kun nainen leijui ilmassa ja kaapumies piti kättään hänen rinnallaan.
Maria huomasi yleisön eturivissä miehen, jolla oli vihreä reppu. Mies ei näyttänyt olevan muun yleisön tavoin lumouksen vallassa ja hän oli selvästi huolissaan naisesta. Maria tarkasteli miestä tarkemmin. Hän näytti kovin tutulta...
Nainen leijui höyhenenkevyenä ilmassa ja huppumies piteli kättään hänen rinnallaan. Mies ei katsonut naista vaan tuijotti kaukaisuuteen ja mumisi jotain ihmeellistä. Mies sulki silmänsä ja korotti ääntään, puheesta ei kuitenkaan saanut mitään selvää. Nainen alkoi hitaasti kääntyä. Kaapumies karjui loitsujaan.
Kaapumies jätti naisen leijumaan ja alkoi perääntyä. Nainen leijui edelleen ilmassa, hänen hengitystään tuskin havaitsi. Hän oli aivan kalpea, mutta Maria tunsi hänen olevan vielä elossa. Vihreäreppuinen mies otti varovasti askeleen eteenpäin naista kohti. Kukaan muu ei hievahtanutkaan.
Taikuri perääntyi edelleen. Nainen kellui ilmassa kuin näkymättömässä aallokossa: hän kohoili, laskeutui ja keinui. Vihreäreppuinen mies otti uuden askeleen eteenpäin. Joku laski raskaan kätensä hänen olkapäälleen, eikä hän voinut enää edetä.
Maria halusi, että joku pelastaisi naisen. Hän tunsi kuinka viimeisetkin elonrippeet pakenivat naisesta. Hän ei voinut tehdä mitään.
Kukaan ei jälkeenpäin voinut tarkasti selittää, mitä seuraavaksi tapahtui. Kuului rysähdys ja nainen lysähti lattialle. Vihreäreppuinen mies riuhtaisi itsensä otteesta, joka pidätteli häntä, ja syöksähti eteenpäin. Hän pääsi vihdoin naisen luo. Yleisö alkoi heräillä lumouksestaan ja alkoi kuulua epäuskoista puheensorinaa.
Toinen räsähdys kuului pian ensimmäisen jälkeen ja ilma muuttui painostavaksi. Ihmisten keskuudessa alkoi levitä pakokauhu. Taikuri oli kadonnut.
***
Vihreäreppuinen mies piti Mariaa sylissään. Hän keinui kevyesti ja tuuditti kaunista naista. Hän suuteli naista kevyesti otsalle ja sulki Marian lasittuneet silmät, viimeisen kerran.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
No niin. Siis tässä teille todistusaineistoa siitä, että mieleni on pahasti vinksahtanut. Toivoisin todella paljon, että kertoisitte rehellisesti, mitä mieltä olette tekstistä. :) Ja jos jollekulle tulee mieleen sopiva otsikko, olisin ehdotuksista kiitollinen (; Kiitos ja hei !
tiistai 26. helmikuuta 2013
Pysykää linjoilla, koska...
... julkaisen pian tekstin, joka todistaa että minulla on maailman sairain mielikuvitus. (Ellei se ole jo tullut todistettua Yksinäisyydestä ikuisuuteen -tekstin avulla)
... Novelli Palaa (tai jokin sellainen se nimi oli) kilpailun kilpailuaika päättyy ja toivoisin, että saisin tietää sijoittumiseni maaliskuun aikana :)
Eipä muuta, tämä vain ihan mainokseksi ja muistutukseksi, että täällä ollaan! :DDD
Bai ~
... Novelli Palaa (tai jokin sellainen se nimi oli) kilpailun kilpailuaika päättyy ja toivoisin, että saisin tietää sijoittumiseni maaliskuun aikana :)
Eipä muuta, tämä vain ihan mainokseksi ja muistutukseksi, että täällä ollaan! :DDD
Bai ~
torstai 7. helmikuuta 2013
Tiedätkö sen tunteen...?
Kun "löydät" vanhan lempibändisi uudelleen? Se on jotain aivan ihanaa. Aloin edellispäivänä ihan muuten vain selailla puhelimeni soittimen soittolistoja ja törmäsin soittolistaan, joka oli nimetty varsin tylsästi maNga. Hmm, enpäs olekaan pitkään aikaan kuunnellut täältä mitään. Kuuntelin koko eilisen päivän, kun kotona yksin olin, maNgaa ja tänään on kuuntelu jatkunut. Soittolistalla on kylläkin vain 26 kappaletta, mutta kuuntelen kuitenkin pelkästään näitä. Miksi? Voisin kuvitella, että tämä johtuu siitä, että kappaleet muistuttavat minua aivan ihanista ajoista. Vaikka en ymmärräkään sanoja, fiilistelen kuitenkin. Melodia kertoo aika paljon kappaleesta ja olen surfannut netissä ja löytänyt useiden maNgan kappaleiden englanninkielisiä käännöksiä. (Kappaleethan ovat siis turkiksi)
maNgasta olen ennenkin pauhannut, mutta nyt oli aivan pakko jakaa teille, tämä tuntuu niin hyvältä! On pakko päästä Turkkiin, että voin ostaa levyjä.... :D sehän ei tietenkään vaikuta mihinkään, että laulaja on hyvännäköinen.... :))
No niin, olen taas teitä kiduttanut tarpeeksi. Suosittelen kuitenkin kuuntelemaan tuota bändiä, on muuten tosi hyvä!!!
Ja tässä kappale, rohkeasti vain, klikkaa siitä ja kuuntele :) (vaihtoehtoja on kylläkin kaksi :D)
maNgasta olen ennenkin pauhannut, mutta nyt oli aivan pakko jakaa teille, tämä tuntuu niin hyvältä! On pakko päästä Turkkiin, että voin ostaa levyjä.... :D sehän ei tietenkään vaikuta mihinkään, että laulaja on hyvännäköinen.... :))
No niin, olen taas teitä kiduttanut tarpeeksi. Suosittelen kuitenkin kuuntelemaan tuota bändiä, on muuten tosi hyvä!!!
Ja tässä kappale, rohkeasti vain, klikkaa siitä ja kuuntele :) (vaihtoehtoja on kylläkin kaksi :D)
maanantai 4. helmikuuta 2013
Maailman ihanin tunne...
Tiedätkö sen tunteen, kun olet niin syvällä jonkun loistavan kirjan luomassa todellisuudessa, että ympärillä olevat ihmiset katoavat ja aika ei enää kulu? Rehellisesti sanoen, se on varmaan ihanin tunne maan päällä. Luin eilen tätä ihanan mahtavan fantastista kirjaa ja havahduin yhtäkkiä, etten enää oikeastaan tiennyt kumpi oli se "oikea" maailma, ketkä ovat "oikeita" ihmisiä (ja lohikäärmeitä). Sitten tajusin, että tuota kyseistä kirjaa on enää kolme lukua jäljellä... SE ON SARJAN VIIMEINEN JA SIINÄ ON VAIN KOLME LUKUA JÄLJELLÄ!!! En kestä... Mitäs minä sitten luen? (filosofiaa, krhm...)
Olen aina pitänyt kirjoista. Itsekehu toki haisee, mutta minulla on kyllä melko vilkas mielikuvitus, joten kirjoja on mukavaa lukea. Fantasiakirjat ovat olleet aina suosikkejani. Ja nyt tämä Christopher Paolinin Perillinen -sarja on jotain maailmaa mullistavaa. Omasta puolestani voisin lukea noita kirjoja loputtomiin. Parempia kuin Harry Potterit ikinä. (Taru Sormusten Herrasta -sarjasta en sano mitään, kun en sitä ole lukenut). Ja tämä viimeinen kirja... Olen koko lukemisen ajan varmaan pidätellyt henkeä ja sydän on hakannut kurkussa. Olen nähnyt ihania unia lohikäärmeistä. Eilen kiljaisin riemusta, kun se mitä olin odottanut koko ajan, vihdoin tapahtui (anteeksi salamyhkäisyys, mutta jos joku haluaa lukea tämän sarjan, en viitsi spoilata :)).
Kun ensimmäistä kertaa luin Eragonia muutama vuosi takaperin, en tajunnut ollenkaan kaikkea. Nyt olen kiinnittänyt huomiota kerronnallisiin seikkoihin. Se on niin mielestäni niin kaunista ja soljuvaa. Osaisinpa minäkin... Jokaisessa neljässä kirjassa on 400-900 sivua, eikä lukemisessa kestä kuitenkaan kovin kauaa... Olen kiinnittänyt huomiota myös siihen, kuinka hahmot kehittyvät tarinan aikana. Se on ihanaa. Eräs asia, joka minua suuresti kismittää, on se, että jokaisessa fantasiasarjassa, jonka olen lukenut, on se yksi hahmo, johon kiinnyn ja sitten hän kuolee. Lopussa sitten paljastetaan vielä lisää asioita hänestä ja tykästyn vielä enemmän ja sitten tuntuu pahalta... :(
En ajatellut nyt enempää jaaritella, en mitään varsinaista kirja-arvostelua jaksa vääntää nyt :) Sen haluaisin vielä huomauttaa, että jos olette katsoneet pelkästään elokuvan Eragon, suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan. Elokuva on aivan surkea, suoraan sanottuna, enkä suosittelisi sitä kellekään. Kirja on aivan erilainen ja parempi! Eli siis kaikki fantasianystävät, katseet tänne! Lukekaapas Perillinen (: Nyt minusta alkoi tuntua, että olen jo aiemminkin tätä suitsuttanut, mutta jatkoa seuraa :).
Olen aina pitänyt kirjoista. Itsekehu toki haisee, mutta minulla on kyllä melko vilkas mielikuvitus, joten kirjoja on mukavaa lukea. Fantasiakirjat ovat olleet aina suosikkejani. Ja nyt tämä Christopher Paolinin Perillinen -sarja on jotain maailmaa mullistavaa. Omasta puolestani voisin lukea noita kirjoja loputtomiin. Parempia kuin Harry Potterit ikinä. (Taru Sormusten Herrasta -sarjasta en sano mitään, kun en sitä ole lukenut). Ja tämä viimeinen kirja... Olen koko lukemisen ajan varmaan pidätellyt henkeä ja sydän on hakannut kurkussa. Olen nähnyt ihania unia lohikäärmeistä. Eilen kiljaisin riemusta, kun se mitä olin odottanut koko ajan, vihdoin tapahtui (anteeksi salamyhkäisyys, mutta jos joku haluaa lukea tämän sarjan, en viitsi spoilata :)).
En ajatellut nyt enempää jaaritella, en mitään varsinaista kirja-arvostelua jaksa vääntää nyt :) Sen haluaisin vielä huomauttaa, että jos olette katsoneet pelkästään elokuvan Eragon, suosittelen kuitenkin lukemaan kirjan. Elokuva on aivan surkea, suoraan sanottuna, enkä suosittelisi sitä kellekään. Kirja on aivan erilainen ja parempi! Eli siis kaikki fantasianystävät, katseet tänne! Lukekaapas Perillinen (: Nyt minusta alkoi tuntua, että olen jo aiemminkin tätä suitsuttanut, mutta jatkoa seuraa :).lauantai 26. tammikuuta 2013
Minä luulin, että ystävät eivät ahdistele??
Yleensä suurin osa ihmisistä määritteleen ystävän sellaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa on hyvä olla ja joka ymmärtää toista. Ystävät eivät siis painosta mihinkään, eivätkä aiheuta paniikkikohtauksia (joskin lieviä sellaisia). Olen aina ajatellut, että läheiset ystävät huomaavat, kun toista alkaa ahdistaa ja lopettavat sitten siitä aiheesta ja yrittävät keventää tunnelmaa. Olenko siis aivan erehtynyt? Itse omasta mielestäni, yritän aina tarkkailla ihmisiä, joiden kanssa vietän aikaani, etten loukkaisi heitä (ainakaan kovin pahasti) ja etten aiheuttaisi tarpeetonta huonoa oloa. Odotan sitä samaa kyllä omilta ystäviltänikin.
Yllätykset ovat joskus ihan mukavia. Toisille ihmisille järjestetyt yllätykset (kuten ystävälleni Chichirille järjestetyt läksiäiset) ovat mahtavia. Jos yllätys sitten päättyy jonkin sortin käännytykseen tai suorastaan pakottamiseen, se ei ole ollenkaan mahtavaa. Se on kamalaa. Ja mikä voisi tehdä yllätyksestä vielä kamalamman kuin se jo on? Pakottaminen on jo tullut esille. Kaverisuhteeseen vetoaminen oman edun tavoittelussa. Ahdistava ympäristö. Ilmoitus, että joku täysin minulle ventovieras ihminen on tulossa kertomaan (eli pakottamaan minut mukaan) jostain asiasta. Kavereiden rahanahneus. Aivopesu, mitä edelleen näyttää olevan tässä maailmassa....
Juttelin tästä aiheesta erään toisen ystäväni kanssa puhelimessa tämän inhottavan tapauksen jälkeen. Tajusin vasta siinä puhuessani aivan jotain ihmeellistä, että siellä ravintolassa minulla oli mitä luultavimmin lievä paniikkikohtaus, koska tärisin, enkä voinut lopettaa sitä, minulla oli kylmä, eikä takki auttanut, kädet hikosivat sekä itku oli jo kurkussa. Ja kuitenkaan vastapäätä ja vieressä istuvat ihmiset eivät huomanneet mitään. Pakottivat juomaan kahvia (joo, ei oo mikään iso juttu, mutta siinä yhteydessä se oli aivan kamalaa). Aloin kuumeisesti etsiä pakotietä. Kirjoitin äidille viestin vaivihkaa, että nyt tulee tuutin täydeltä pelkkää paskaa, auta! Äiti sitten soitti ja keksi että minun on aivan pakko lähteä seuraavalla junalla kotiin, koska meille oli tullut jotain hyvin tärkeää. Toinen ystävistäni lähti mukaani junalle ja toinen jäi odottamaan sitä "erästä, jolla olisi asiaa sinulle". Junassa ystäväni puhelin soi. Satuin näkemään kuka soittaja oli. Se oli se mies, josta olin koko illan kuunnellut juttua, jonka olisi pitänyt kertoa minulle jotain... Siis se mies soitti toiselle ystävälleni, kun toinen oli kertonut että lähdin tämän kanssa jo kotiin! Herranjumala, joko olen aivan vainoharhainen, tai sitten tässä on jotain mätää!
En ymmärrä, kuinka nykyään ainoastaan raha on tärkeintä maailmassa. Näin ystävienikin silmistä, kuinka heillä euronkuvat vilisivät silmissä. Yksi kamalimmista asioista taisi olla se, kun tämä joka enemmän taivutteli (ahdisti) minua mukaan, sanoi, että "minä saan tästä lisää rahaa, koska pääsen seuraavalle tasolle, jos sinä lähdet mukaan". Ei tietenkään juuri noilla sanoilla, mutta sen pystyi kuulemaan rivien välistä.
Ensi viikolla täytyisi mennä "toiseen tapaamiseen", johon tämä mieskin kerkeäisi mukaan. Kuinka vaikeaa on ymmärtää, kun toinen sanoo ei kiitos, että se myös tarkoittaa "ei kiitos"? Minä en halua mukaan, en vaikka menettäisin nämä ystäväni, silloin he eivät olisi minun oikeita ystäviäni. Minä sanoin, että ei kiitos. Se tarkoittaa, että EI KIITOS!
Suomi on vapaa maa. Suomessa on sananvapaus. Se tarkoittaa sitä, että minä saan sanoa, että tässä haiskahtaa jokin epäilyttävältä, enkä silloin riko lakia. Minä saan kuunnella läheisempien ystävieni mielipiteitä, jotka ovat samaa mieltä. Minä saan kysyä vanhemmiltani neuvoa, vaikka olenkin jo täysi-ikäinen. Jos minä siis sanon, että tämä tuoksahtaa rikollisuudelta, siitä ei tarvitse vetää hernettä nenään. Se on vain minun (ja parinsadan muun) mielipide, jos olet eri mieltä, aivan vapaasti. Olen onnellinen, jos te saatte tästä rahaa ja saatte tyydytettyä rahanahneutenne.
Toiseen tapaamiseen en tule. Se on selvä. Miksi lähtisin Helsinkiin täysin turhanpäiväisen asian takia, kun olen jo kerran sanonut, etten halua? Onko kukaan ajatellut mitä se maksaa? Onko kukaan ajatellut, että täältä on 50 kilometriä Helsinkiin?! Onko kukaan ajatellut, että junia menee 7 päivässä?!
Tämän tyhjän sonnan takia myöhästyin eilen kahdesta junasta, jolla olisin päässyt kotiin. Vanhempani joutuivat tekemään täysin turhan mutkan 15 kilometrin päähän, että pystyivät hakemaan minut turvaan. Eikä kellekään tullut se mieleen. Ei. Tärkeintä oli minäminäminä ja raha. Jos tunnistat itsesi tästä tekstistä, ota nokkiisi, jos haluat. Olen sen verran pelkuri, etten uskaltanut sanoa tätä saman tien face to face, vaikka olisi pitänyt. Toivon, ettei tämä vaikuta ystävyyteemme, olette minulle molemmat rakkaita. Minä sanoin ei, ja se on minun lopullinen vastaukseni. (Kuten varmasti tiedätte, olen aina ollut se, joka suhtautuu kaikkeen epäilevästi. Joten ei ollut ollenkaan ihme, että epäilen myös tätä juttua. Olisin epäillyt ilman kaverini varoittavia sanojakin. Te tiedätte sen paremmin kuin hyvin, jos vähän mietitte pidemmälle.)
Kauhea valituspostaus, mutta halusin vain infota kaikkia, että minusta tämä koko kahvinmyynti/välitys juttu on täyttä potaskaa!
Yllätykset ovat joskus ihan mukavia. Toisille ihmisille järjestetyt yllätykset (kuten ystävälleni Chichirille järjestetyt läksiäiset) ovat mahtavia. Jos yllätys sitten päättyy jonkin sortin käännytykseen tai suorastaan pakottamiseen, se ei ole ollenkaan mahtavaa. Se on kamalaa. Ja mikä voisi tehdä yllätyksestä vielä kamalamman kuin se jo on? Pakottaminen on jo tullut esille. Kaverisuhteeseen vetoaminen oman edun tavoittelussa. Ahdistava ympäristö. Ilmoitus, että joku täysin minulle ventovieras ihminen on tulossa kertomaan (eli pakottamaan minut mukaan) jostain asiasta. Kavereiden rahanahneus. Aivopesu, mitä edelleen näyttää olevan tässä maailmassa....
Juttelin tästä aiheesta erään toisen ystäväni kanssa puhelimessa tämän inhottavan tapauksen jälkeen. Tajusin vasta siinä puhuessani aivan jotain ihmeellistä, että siellä ravintolassa minulla oli mitä luultavimmin lievä paniikkikohtaus, koska tärisin, enkä voinut lopettaa sitä, minulla oli kylmä, eikä takki auttanut, kädet hikosivat sekä itku oli jo kurkussa. Ja kuitenkaan vastapäätä ja vieressä istuvat ihmiset eivät huomanneet mitään. Pakottivat juomaan kahvia (joo, ei oo mikään iso juttu, mutta siinä yhteydessä se oli aivan kamalaa). Aloin kuumeisesti etsiä pakotietä. Kirjoitin äidille viestin vaivihkaa, että nyt tulee tuutin täydeltä pelkkää paskaa, auta! Äiti sitten soitti ja keksi että minun on aivan pakko lähteä seuraavalla junalla kotiin, koska meille oli tullut jotain hyvin tärkeää. Toinen ystävistäni lähti mukaani junalle ja toinen jäi odottamaan sitä "erästä, jolla olisi asiaa sinulle". Junassa ystäväni puhelin soi. Satuin näkemään kuka soittaja oli. Se oli se mies, josta olin koko illan kuunnellut juttua, jonka olisi pitänyt kertoa minulle jotain... Siis se mies soitti toiselle ystävälleni, kun toinen oli kertonut että lähdin tämän kanssa jo kotiin! Herranjumala, joko olen aivan vainoharhainen, tai sitten tässä on jotain mätää!
En ymmärrä, kuinka nykyään ainoastaan raha on tärkeintä maailmassa. Näin ystävienikin silmistä, kuinka heillä euronkuvat vilisivät silmissä. Yksi kamalimmista asioista taisi olla se, kun tämä joka enemmän taivutteli (ahdisti) minua mukaan, sanoi, että "minä saan tästä lisää rahaa, koska pääsen seuraavalle tasolle, jos sinä lähdet mukaan". Ei tietenkään juuri noilla sanoilla, mutta sen pystyi kuulemaan rivien välistä.
Ensi viikolla täytyisi mennä "toiseen tapaamiseen", johon tämä mieskin kerkeäisi mukaan. Kuinka vaikeaa on ymmärtää, kun toinen sanoo ei kiitos, että se myös tarkoittaa "ei kiitos"? Minä en halua mukaan, en vaikka menettäisin nämä ystäväni, silloin he eivät olisi minun oikeita ystäviäni. Minä sanoin, että ei kiitos. Se tarkoittaa, että EI KIITOS!
Suomi on vapaa maa. Suomessa on sananvapaus. Se tarkoittaa sitä, että minä saan sanoa, että tässä haiskahtaa jokin epäilyttävältä, enkä silloin riko lakia. Minä saan kuunnella läheisempien ystävieni mielipiteitä, jotka ovat samaa mieltä. Minä saan kysyä vanhemmiltani neuvoa, vaikka olenkin jo täysi-ikäinen. Jos minä siis sanon, että tämä tuoksahtaa rikollisuudelta, siitä ei tarvitse vetää hernettä nenään. Se on vain minun (ja parinsadan muun) mielipide, jos olet eri mieltä, aivan vapaasti. Olen onnellinen, jos te saatte tästä rahaa ja saatte tyydytettyä rahanahneutenne.
Toiseen tapaamiseen en tule. Se on selvä. Miksi lähtisin Helsinkiin täysin turhanpäiväisen asian takia, kun olen jo kerran sanonut, etten halua? Onko kukaan ajatellut mitä se maksaa? Onko kukaan ajatellut, että täältä on 50 kilometriä Helsinkiin?! Onko kukaan ajatellut, että junia menee 7 päivässä?!
Tämän tyhjän sonnan takia myöhästyin eilen kahdesta junasta, jolla olisin päässyt kotiin. Vanhempani joutuivat tekemään täysin turhan mutkan 15 kilometrin päähän, että pystyivät hakemaan minut turvaan. Eikä kellekään tullut se mieleen. Ei. Tärkeintä oli minäminäminä ja raha. Jos tunnistat itsesi tästä tekstistä, ota nokkiisi, jos haluat. Olen sen verran pelkuri, etten uskaltanut sanoa tätä saman tien face to face, vaikka olisi pitänyt. Toivon, ettei tämä vaikuta ystävyyteemme, olette minulle molemmat rakkaita. Minä sanoin ei, ja se on minun lopullinen vastaukseni. (Kuten varmasti tiedätte, olen aina ollut se, joka suhtautuu kaikkeen epäilevästi. Joten ei ollut ollenkaan ihme, että epäilen myös tätä juttua. Olisin epäillyt ilman kaverini varoittavia sanojakin. Te tiedätte sen paremmin kuin hyvin, jos vähän mietitte pidemmälle.)
Kauhea valituspostaus, mutta halusin vain infota kaikkia, että minusta tämä koko kahvinmyynti/välitys juttu on täyttä potaskaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)