Yleensä suurin osa ihmisistä määritteleen ystävän sellaiseksi ihmiseksi, jonka kanssa on hyvä olla ja joka ymmärtää toista. Ystävät eivät siis painosta mihinkään, eivätkä aiheuta paniikkikohtauksia (joskin lieviä sellaisia). Olen aina ajatellut, että läheiset ystävät huomaavat, kun toista alkaa ahdistaa ja lopettavat sitten siitä aiheesta ja yrittävät keventää tunnelmaa. Olenko siis aivan erehtynyt? Itse omasta mielestäni, yritän aina tarkkailla ihmisiä, joiden kanssa vietän aikaani, etten loukkaisi heitä (ainakaan kovin pahasti) ja etten aiheuttaisi tarpeetonta huonoa oloa. Odotan sitä samaa kyllä omilta ystäviltänikin.
Yllätykset ovat joskus ihan mukavia. Toisille ihmisille järjestetyt yllätykset (kuten ystävälleni Chichirille järjestetyt läksiäiset) ovat mahtavia. Jos yllätys sitten päättyy jonkin sortin käännytykseen tai suorastaan pakottamiseen, se ei ole ollenkaan mahtavaa. Se on kamalaa. Ja mikä voisi tehdä yllätyksestä vielä kamalamman kuin se jo on? Pakottaminen on jo tullut esille. Kaverisuhteeseen vetoaminen oman edun tavoittelussa. Ahdistava ympäristö. Ilmoitus, että joku täysin minulle ventovieras ihminen on tulossa kertomaan (eli pakottamaan minut mukaan) jostain asiasta. Kavereiden rahanahneus. Aivopesu, mitä edelleen näyttää olevan tässä maailmassa....
Juttelin tästä aiheesta erään toisen ystäväni kanssa puhelimessa tämän inhottavan tapauksen jälkeen. Tajusin vasta siinä puhuessani aivan jotain ihmeellistä, että siellä ravintolassa minulla oli mitä luultavimmin lievä paniikkikohtaus, koska tärisin, enkä voinut lopettaa sitä, minulla oli kylmä, eikä takki auttanut, kädet hikosivat sekä itku oli jo kurkussa. Ja kuitenkaan vastapäätä ja vieressä istuvat ihmiset eivät huomanneet mitään. Pakottivat juomaan kahvia (joo, ei oo mikään iso juttu, mutta siinä yhteydessä se oli aivan kamalaa). Aloin kuumeisesti etsiä pakotietä. Kirjoitin äidille viestin vaivihkaa, että nyt tulee tuutin täydeltä pelkkää paskaa, auta! Äiti sitten soitti ja keksi että minun on aivan pakko lähteä seuraavalla junalla kotiin, koska meille oli tullut jotain hyvin tärkeää. Toinen ystävistäni lähti mukaani junalle ja toinen jäi odottamaan sitä "erästä, jolla olisi asiaa sinulle". Junassa ystäväni puhelin soi. Satuin näkemään kuka soittaja oli. Se oli se mies, josta olin koko illan kuunnellut juttua, jonka olisi pitänyt kertoa minulle jotain... Siis se mies soitti toiselle ystävälleni, kun toinen oli kertonut että lähdin tämän kanssa jo kotiin! Herranjumala, joko olen aivan vainoharhainen, tai sitten tässä on jotain mätää!
En ymmärrä, kuinka nykyään ainoastaan raha on tärkeintä maailmassa. Näin ystävienikin silmistä, kuinka heillä euronkuvat vilisivät silmissä. Yksi kamalimmista asioista taisi olla se, kun tämä joka enemmän taivutteli (ahdisti) minua mukaan, sanoi, että "minä saan tästä lisää rahaa, koska pääsen seuraavalle tasolle, jos sinä lähdet mukaan". Ei tietenkään juuri noilla sanoilla, mutta sen pystyi kuulemaan rivien välistä.
Ensi viikolla täytyisi mennä "toiseen tapaamiseen", johon tämä mieskin kerkeäisi mukaan. Kuinka vaikeaa on ymmärtää, kun toinen sanoo ei kiitos, että se myös tarkoittaa "ei kiitos"? Minä en halua mukaan, en vaikka menettäisin nämä ystäväni, silloin he eivät olisi minun oikeita ystäviäni. Minä sanoin, että ei kiitos. Se tarkoittaa, että EI KIITOS!
Suomi on vapaa maa. Suomessa on sananvapaus. Se tarkoittaa sitä, että minä saan sanoa, että tässä haiskahtaa jokin epäilyttävältä, enkä silloin riko lakia. Minä saan kuunnella läheisempien ystävieni mielipiteitä, jotka ovat samaa mieltä. Minä saan kysyä vanhemmiltani neuvoa, vaikka olenkin jo täysi-ikäinen. Jos minä siis sanon, että tämä tuoksahtaa rikollisuudelta, siitä ei tarvitse vetää hernettä nenään. Se on vain minun (ja parinsadan muun) mielipide, jos olet eri mieltä, aivan vapaasti. Olen onnellinen, jos te saatte tästä rahaa ja saatte tyydytettyä rahanahneutenne.
Toiseen tapaamiseen en tule. Se on selvä. Miksi lähtisin Helsinkiin täysin turhanpäiväisen asian takia, kun olen jo kerran sanonut, etten halua? Onko kukaan ajatellut mitä se maksaa? Onko kukaan ajatellut, että täältä on 50 kilometriä Helsinkiin?! Onko kukaan ajatellut, että junia menee 7 päivässä?!
Tämän tyhjän sonnan takia myöhästyin eilen kahdesta junasta, jolla olisin päässyt kotiin. Vanhempani joutuivat tekemään täysin turhan mutkan 15 kilometrin päähän, että pystyivät hakemaan minut turvaan. Eikä kellekään tullut se mieleen. Ei. Tärkeintä oli minäminäminä ja raha. Jos tunnistat itsesi tästä tekstistä, ota nokkiisi, jos haluat. Olen sen verran pelkuri, etten uskaltanut sanoa tätä saman tien face to face, vaikka olisi pitänyt. Toivon, ettei tämä vaikuta ystävyyteemme, olette minulle molemmat rakkaita. Minä sanoin ei, ja se on minun lopullinen vastaukseni. (Kuten varmasti tiedätte, olen aina ollut se, joka suhtautuu kaikkeen epäilevästi. Joten ei ollut ollenkaan ihme, että epäilen myös tätä juttua. Olisin epäillyt ilman kaverini varoittavia sanojakin. Te tiedätte sen paremmin kuin hyvin, jos vähän mietitte pidemmälle.)
Kauhea valituspostaus, mutta halusin vain infota kaikkia, että minusta tämä koko kahvinmyynti/välitys juttu on täyttä potaskaa!
