Kaksi teoriaa elämästäni...

Minulla on nyt kaksi teoriaa.

Ensimmäinen on se, että tämä kaikki (siis koko maailma) on vain oman pääni sisällä, eikä mitään tapahdu oikeasti, olen vain koomassa vuonna 3013 ja uneksin menneisyydestä. Miten päädyin tähän tulokseen? Yksinkertaisesti seuraamalla sivusta eri ihmisten elämää ja päätymällä siihen tulokseen, ettei kukaan voi olla oikeasti niin typerä, joten minun on pakko ollut keksiä kaikki itse. Ehkä olen kuullut tarinoita menneisyydestä, vuodesta 2013, jolloin ihmiset eivät osanneet käyttäytyä fiksusti? Toinen asia, mikä tukee tätä teoriaa on se, ettei kukaan muu oiken tunnu tajuavan, kuinka typeriä ympärillä olevat ihmiset ovat, joten he eivät silloin varmaankaan ole oikeita? Olisipa mukavaa herätä jo, tämä alkaa käydä melko mielipuoliseksi.

Toinen teoriani on se, että koska tämä on nyt mennyt niin mielipuoliseksi, kaiken täytyy olla totta. Eihän minun rakkaat pienet aivoni voi kehitellä edes tällaista hullunmyllyä. Kai? Luulisi, että jos tämä olisi mielikuvitukseni tuotetta, ihmiset olisivat sellaisia kuin heidän haluaisin olevan (edes yksi ihminen!) eikä tuollaisia pässinpäitä... Mielikuvituksellani olisin varmaan luonut itselleni jo ystävän, joka ymmärtäisi mitä pääni (sikäli kuin näin voi sanoa) sisällä oikein liikkuu, eikä kaikki olisi aina sanomassa "Mutta kultapieni, ethän sinä voi noin ajatella." Toisaalta ehkä alitajuntani ei halua minun pääsevän niin helpolla ja tämä on painajaista? Tai sitten tämä kaikki on totisinta totta ja sinä joka vaivaudut tätä lukemaan, olet ihan oikeasti olemassa oleva, ehkä hieman typerä, mutta kuitenkin, etkä mieleni tuottama kuvajainen. Mistä sitä koskaan tietää?


ps. Pitkästä aikaa tuli ihan oikeasti kiinnostava teksti, omasta mielestäni ainakin. (Ja tämä huomautus pilasi koko homman :D)

Pohdintaa...

Jos sinulla olisi paljon kavereita ja useampi hyvä ystävä, olisitko valmis lahjoittamaan heistä yhden sellaiselle, jolla ei ole ystäviä ollenkaan? Ottaisitko tällaisen henkilön kaveriksesi, vaikka muut eivät hänestä ehkä pitäisikään?

Yrittäisitkö ymmärtää ihmisiä, jotka yrittävät auttaa sinua, mutta joille et ole suonut edes yhtä ajatusta? Auttaisitkö heitä silloin, kun he tarvitsevat apua? Voisitko kuvitella illalla miettiväsi, kuka auttoi sinua tänään ja suomaan hänelle muutamia mukavia ajatuksia, kirjoittamaan ne ylös ja lahjoittamaan ne hänelle?

Onko sinun aina pakko miettiä ensimmäisenä itsestäsi ja kertoa mitä pahaa sinulle on tapahtunut? Oletko edes ajatellut, että sinulla on asiat tosi hyvin verrattuna esimerkiksi Afrikassa asuviin: on rahaa, on ruokaa, on puhdasta vettä tuhlattavaksi suihkussa seisomisella?

Voiko hetkellistä huonoa tuulta kutsua masennukseksi? Miethihän hetki henkilöä, jonka elämässä on tapahtunut enemmän pahaa kuin kymmenellä ihmisellä yhteensä. Hän porskuttaa elämässään eteenpäin ja nauttii jokaisesta onnellisesta hetkestä, vailla pienintäkään masennusta.

Onko sinulla tosiaan niin kamala nälkä, että meinaat kuolla? Entäs ne miljoonat ihmiset ympäri maailmaa, jotka eivät saa päivittäin edes yhtä ruoka-annosta? Miltä heistä tuntuu?

Vai on sinulla kamala olo? Lähdetkö potemaan kotiin tätä kamalaa tautia, joka luultavasti paljastuu joksikin pieneksi, vaarattomaksi väsymykseksi? Oletko koskaan miettinyt ihmisiä, joilla on parantumaton tauti, johon he tietävät kuolevansa joskus, mutta kaikesta huolimatta tekevät töitä ja opiskelevat?


________________________________________________________________

Mietin näitä asioita tänään yksin hyppytunnilla, kun koulu alkoi 9.50 ja olin paikalla jo 8.50. Mulla oli sen verran tylsää, että ajattelin ensin kirjoittaa kirjeen itselleni, mutta ajattelin, että voisin pohtia näitä asioita, joista melko usein tulee valitettua. On kipeä olo ja nälkä, jano tai huono päivä ja siitä yleensä kerrotaan koko maailmalle, jotta muutkin voisivat kärsiä. Itsekin olen melko kova valittamaan joka asiasta ja yleensä alan illalla miettiä, kuinka turhasta asiasta taas olen vetänyt hirveät kilarit ja kadun sitä. Joka ilta myös päätän, että huomenna en valita mistään, mutta se on liian helppoa.
Pyytäisin siis, että alamme kaikki miettiä ensin, ennen kuin päästämme pienen valitusvirren ulos suustamme. Onhan valitus tietenkin rentouttavaa, mutta kohtuus kaikessa :)
Ja lopuksi pyydän anteeksi, kun itsekin olen hirveä valittaja (mitä minä tässäkin tekstissä teen??).

Hyvää yötä !!!

Ps. Ja huomenna ole kavereilleni tonttu ja jaan lahjoja hyvitykseksi siitä, että he ovat jaksaneet minua koko vuoden :D