Sitä, kuinka nuori tyttö päätyi tuohon kaukaiseen kylään, ei kukaan tiennyt. Se kuitenkin tiedettiin, ettei hän ollut niin kuin muut. Hänellä oli pitkät, mustat kiharat hiukset ja aivan vaaleanharmaat, tunteettomat silmät. Huhuttiin, että tytön isä olisi karkottanut hänet kotoa juuri pelottavien silmien takia. Tyttö ei koskaan hymyillyt, tuijotti vain karmean tyhjillä silmillään.
Tämä kylän kummajainen asui vanhan rouva Anderssonin ylimääräisessä huoneessa talon yläkerrassa. Kerrottiin, että tyttö ei maksanut koskaan itse mitään, mutta postissa tuli joka kuukausi vuokran verran rahaa, ilman lähettäjää ja käteisenä. Tyttö kävi hyvin harvoin kylässä. Yleensä hän vain istui huoneessaan, katseli ikkunastaan ulos tyhjillä silmillään ja odotti jotain. Kyläläiset aprikoivat, mitä tuo "jotain" on, mutta kukaan ei uskaltanut ajatella sitä kovin pitkälle.
Ainoastaan kylän sekatavarakauppias oli kuullut tytön kerran puhuvan pidemmän pätkän. Tyttö oli kertonut lyhyesti, mitä halusi ja käski lähettää laskun antamaansa osoitteeseen. Tämän jälkeen tullessaan ani harvoin kauppaan, tyttö seisahtui tiskin eteen ja odotti, että kauppias toi joka kerran samat asiat ja lasku lähetettiin aina samaan osoitteeseen.
Ensimmäisinä kuukausina kylän asukkaat yrittivät jutella tytön kanssa aina kun häntä näkivät, saada hänet tuntemaan olonsa tervetulleeksi ja kotoisaksi. Tyttö ei koskaan reagoinut mitenkään, tuijotti vain ilmeettömänä, joten asukkaat luovuttivat.
Kyläläiset olivat aivan varmoja, että tyttö oli kuuromykkä, mutta kun kauppias kuuli hänen puhuvan, he joutuivat nielemään sanansa. Tämän jälkeen kyläläiset alkoivat vältellä ja karttaa tyttöä, mikä ei näyttänyt haittaavan häntä ollenkaan, päinvastoin, hän tuli useammin kylään, kun sai olla yksin.
Kun kummajaisen saapumisesta kylään oli kulunut kaksi vuotta, kyläläiset eivät enää huomanneet tytön olemassaoloa. Kuitenkin tytön menneisyys nousi esiin kylän juhlissa, kun kyläläiset kertoivat omia näkemyksiään viime aikojen tapahtumista. Jokaisen juhlan kohokohdaksi oli muodostunut se, kun koko kylän paras tarinankertoja kertoi lapsille ja aikuisille taruja tytöstä, jolla oli lähes värittömät silmät ja mustaakin mustemmat hiukset. Tarinoitsija yhdisteli kertomuksissaan vanhoja kansantaruja ja kyläläisten juoruja. Suurin osa lapsista ei ollut koskaan edes nähneet tyttöä, mutta aikuiset tiesivät kenestä nämä suositut tarinat kertoivat. Yleensä kyläjuhlien jälkeen juorut tytön menneisyydestä lisääntyivät, mutta painuivat unohduksiin piakkoin.
Kylän naisissa tytön mustat kiharat herättivät kateutta, kyläläiset kun olivat enimmäkseen vaaleita. Tämä lisäsi tyttöön kohdistunutta huomiota alkuaikoina, kun hän oli niin erivärinen.
Vielä pari vuotta kului ja tyttö edelleen istui huoneensa ikkunassa odottamassa. Tuli päivä, jolloin tytölle saapui kirje. Kylän kauppias, joka toimi samalla myös kylän postimiehenä, pappina, lääkärinä ja suutarina, toimitti kirjeen tytölle. Tytön huulet nykivät ylöspäin hänen lukiessaan kirjettä ja pysyivät hetken aikaa hymyssä. Kauppias ei ollut uskoa silmiään, kun tyttö hymyili hänelle säteilevästi ja hän oli saada sydänkohtauksen, kun tyttö kiitti häntä sydämellisesti. Tästä riitti kyläläisille puhetta pitkäksi aikaa. Kyläläiset alkoivat myös epäillä kauppiaan mielenterveyttä, tämä kun oli kuullut tytön puhuvan ja nähnyt tytön hymyilevän.
Puoli vuotta kirjeen saapumisesta tyttö istui edelleen joka päivä huoneensa ikkunassa, hienoinen hymy huulillaan ja odotti. Eräänä aamuna varhain tyttö lähti kävelemään kylän keskustaan vievää tietä pitkin. Hän hymyili jokaiselle vastaantulijalle, joka siihen aikaan tohti vielä edes ulos lähteä ja kyläläiset olivat aivan ymmällään. Tyttö kierteli ympäriinsä kylässä ja kurkki jokaiseen puotiin, ravintolaan ja asuintaloon sisälle.
Puolenpäivän aikoihin eräs pieni poika näki kylään olevan tulossa joku hevosella. Se sai kylään aikaan hirmuisen sekasorron, sinne kun ei yleensä kukaan tullut vapaaehtoisesti.
Tyttö istui kylän kapakassa ja kun hän kuuli pojan sanat, hän suorastaan lennähti ulos. Kylään saapui isolla mustalla oriilla mies, jota kukaan kylästä ei tuntenut. Miehellä oli sotilaan puku päällään ja kun hän otti hattunsa päästään, katselemaan kerääntyneet kyläläiset henkäisivät ihastuksesta. Miehellä oli aivan mustat hiukset ja niin haaleanharmaat iirikset, että kauempaa ne näyttivät valkeilta. Tyttö liiteli keveästi miehen käsivarsille ja kyläläiset näkivät kuinka tytöstä tuli kaunis, kun hän hymyili onnellisena. Tyttö ja mies eivät puhuneet mitään, katselivat vain toisiaan.
He muuttivat kylän laitamille asumaan ja heistä tuli nopeasti kylän osa. Heitä ei koskaan nähty puhumassa, vain aivan äärimmäisissa pakkotilanteissa. He olivat yhdessä kummajaisia, mutta kylän asukkaat eivät enää vieroksuneet heitä.
Kukaan ei koskaan saanut tietää, mistä nämä kaksi tulivat tai keitä he olivat. He kuitenkin elivät onnellisina kylässä, eivätkä asukkaat vaivanneet heitä kysymyksillään.
