Ikuisesti

Tumma komea mies seisoi rautakaupan lukko-osastolla ja mietti. Hän otti käteensä suuren munalukon, punnitsi sitä kädessään hetken ja laittoi sen sitten päätään pudistaen takaisin. Se oli aivan liian suuri ja ruma hänen tarkoituksiinsa. Angelica ei varmasti pitäisi siitä. ”Voisinko jotenkin auttaa?” pullea poika, jolla oli rautakaupan kirkkaanoranssi univormu yllään, kysyi. Mies avasi suunsa sanoakseen mitä halusi, sulki sen sitten kuitenkin, punastui ja tyytyi vain pudistelemaan kevyesti päätään. Poika lähti lyllertämään toisen asiakkaan luo.

                             ”Kulta, en osaa päättää millaisen lukon ostaisin. Voisitko mitenkään auttaa minua? En ole ennen tehnyt tällaista”, mies, jonka nimi oli Marcus, huokaisi epätoivoisesti puhelimeen. ”Älä huoli, en minäkään. Ota vaikka joku pieni ja sievä, se voisi sopia, eikös vain?” Angelica, hänen tyttöystävänsä vastasi hieman huvittuneena Marcuksen epätoivolle. ”Ajatus on tärkein, kultapieni.”

                             Angelica oli pakannut kaiken tarvittavan jo edellisenä päivänä. Tämä olisi heidän ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkansa vuoden seurustelun jälkeen ja he matkustaisivat Pariisiin. Marcus oli kuitenkin keksinyt edellisenä iltana, että heidän täytyisi vierailla sillalla, johon rakastavaiset jättävät lukkoja rakkautensa merkiksi. Nyt Marcus oli ostamassa lukkoa heidän rakkauttaan ilmaisemaan. Ajatus oli suloinen, mutta Angelica ei oikein uskonut, että lukoista olisi oikeasti hyötyä.

***

                             ”Katso, tuolla silta on! Löysimme sen siis vihdoin, ilman pahempia toilailuja!” Marcus osoitti kiihtyneenä siltaa. ”Mitä nyt parin tunnin turha harhailu on pientä toilailua”, Angelica hymähti. Häntä huvitti edelleen Marcuksen innostus rakkauden siltaa kohtaan. Tuskin lukko heitä pitäisi yhdessä vaan heidän rakkautensa.

                             Pieni, pullea lukko napsahti hiljaa, kun Marcus painoi sen paikoilleen. ”Minä rakastan sinua. Ikuisesti”, hän sanoi ja suuteli kevyesti Angelicaa. ”Niin minäkin sinua. Ikuisesti.”

***

                             Jacques oli aina ollut tunnettu pienistä tihutöistään, joita hän teki viihdyttääkseen itseään ja muita. Yleensä jekut olivat täysin harmittomia, jotka vain aiheuttivat harmaita hiuksia kohteena oleville. Hän oli muun muassa rikkonut kananmunia auton päälle, paketoinut postilaatikon tiukasti kiinni ja tunkenut leikkirobottihämähäkin ovinaapurinsa postiluukusta sisään ja juoksuttanut sitä ympäri asuntoa saaden naapurinsa hermoromahduksen partaalle.

                             ”Oletko sinä koskaan tehnyt mitään järkevää? Et. Olenko minä yrittänyt patistaa sinua tekemään jotain merkityksellistä? Olen, mutta sinä et kuuntele minua!” Jacquesin isä saarnasi teini-ikäiselle pojalleen. Jacques oli peittänyt rehtorin auton sateenkaarenvärisillä muistilapuilla, jotka hän oli ostanut muutama viikko aiemmin toimistotarvikeliikkeen loppuunmyynnistä. Jacquesin harmiksi rehtorilla oli ollut kiire tapaamiseen, eikä hän ollut pahemmin pitänyt autonsa uudesta sateenkaarivärityksestä. Jacquesia uhkasi nyt vähintään viikon jälki-istunnot ellei jopa erottaminen koulusta, mistä isä ei pitänyt ollenkaan.

***

                             Angelica ja Marcus olivat palanneet Pariisin matkaltaan, jos mahdollista vieläkin rakastuneempina. He olivat muuttaneet pian sen jälkeen yhteen ja nyt viiden vuoden yhdessäolon jälkeen he suunnittelivat naimisiinmenoa heidän seuraavana vuosipäivänään, jolloin he olisivat olleet yhdessä kuusi vuotta.

                             ”Olisi parempi, jos menemme naimisiin vuosipäivänämme, jolloin sinun tarvitsisi muistaa ainoastaan yksi ainoa tärkeä päivämäärä yhteisestä historiastamme. Mitä sanot?” Marcus oli yhtäkkiä aamiaispöydässä lausunut Angelicalle. Angelica oli ollut tukehtua kahviinsa ja yskittyään hetken aikaa hän oli kysynyt: ”Oliko tuo kosinta?” Marcus oli kohauttanut välinpitämättömästi olkiaan ja sanonut: ”Niin minä vähän ajattelin. Onko ajatus huono?” Angelica oli ensin puistellut kiivaasti päätään ja sen jälkeen nyökytellyt niin kovasti, että Marcus oli pelännyt hänen päänsä putoavan. Nyt Angelican vasemmassa nimettömässä komeili hopeasormus, jossa ei tietenkään ollut timantteja. ”En voi sietää kimaltavia timantteja tai polvistumiskosintoja. Ne ovat niin… klassisia”, hän oli kertonut Marcukselle lähes neljä vuotta sitten.

***

                             ”Typerä isä… Typerä rehtori… Typerä koulusta erottaminen… Typerä auto… Typerät muistilaput… Typerä loppuunmyynti… Typerä yhteiskunta, joka ei ymmärrä mitään hauskaa…” Jacques mutisi kävellessään mahdollisimman kauas kotoaan. Hänet oli lopulta erotettu koulusta viikoksi ja hänen isänsä oli lähes räjähtänyt raivosta. ”Olet häpeäksi suvulle”, hän oli toistanut monta kertaa. Nyt Jacques oli päättänyt tehdä jotain ilkeämpää ja hän tarvitsisi suunnitelmiinsa lukkoja.

                             Se tuli vastaan kuin merkkinä yläkerrasta. Jacques tuli sillalle, jossa oli satoja, ellei jopa tuhansia lukkoja. ”Kukaan ei ikinä huomaa, jos otan muutaman lukon. Tilalle tulee heti uudet, kun nuo hölmöt vahvistavat rakkauttaan”, Jacques jupisi saapuessaan sillalle. Hän otti esille hiuspinnin ja alkoi tiirikoida lukkoja auki. Mukana oli myös pieni, pullea lukko.   

***

                             Angelica heräsi virkeänä vapaapäivänsä aamuaurinkoon. Marcus oli lähtenyt varhain työmatkalle, joten Angelica saisi olla muutaman päivän täysin yksin. ”Siunattu vapaus”, hän huokaisi ja lähti aamiaiselle.

***

                             ”Hän ei edes herännyt, kun aamulla lähdin. Hän on aina ennen saattanut minut alaovelle, muttei nyt. Mistä se johtui?” Marcus valitti parhaalle ystävälleen Tobiakselle. ”Kuinka sinua nyt ärsyttää Angelican käytös? Tavallisestihan hän ei tee mitään väärää”, Tobias huokaisi. Marcus oli selvästi herännyt väärä pää edellä. Häntä ei ollut koskaan ärsyttänyt mikään, mitä Angelica oli tehnyt tai jättänyt tekemättä. Tai jos oli ärsyttänyt, hän ei ollut valittanut siitä Tobiakselle. ”En tiedä. Olen varmaan vain väsynyt”, Marcus kohautti olkiaan.

***

                             Ensimmäinen asia, minkä Angelica huomasi tullessaan keittiöön, oli kasa leivänmuruja ruokapöydällä paikalla, jossa Marcus oli syönyt aamiaisensa. Leipäveitsi oli väärässä paikassa eikä täyttä roskapussia ollut viety. Angelican ärtymys Marcusta kohtaan kasvoi aste asteelta, kun hän seurasi sulhasensa jättämiä jälkiä. ”Aina minä joudun siivoamaan hänen jälkensä”, hän marisi itselleen.

***

                             Jacques oli aluksi suunnitellut lukitsevansa oman isänsä ja rehtorin pieneen siivouskomeroon muutamaksi päiväksi, mutta omatunto oli estänyt häntä. Hän oli päättänyt tyytyä vaihtamaan koulun portin lukon erääseen sillalta tiirikoimaansa lukkoon ja isänsä autotallin lukon toiseen vieraaseen lukkoon. Mutta mitä hän tekisi kolmannelle lukolle? Se oli liian pieni, pullea ja suloinen tihutöitä varten. Miksi hän oli edes ottanut sen? ”Yäk, tällaisia lukkojako niiden nykyään pitää olla?” hän yökkäsi ja heitti lukon roskakoriinsa.

                             Koko jekun idea oli siinä, ettei kellään olisi avaimia lukkoihin, jotka hän aikoi vaihtaa. Pitäisi kutsua lukkopalvelu paikalle, joka avaisi lukon väkivalloin. Hauskaa lukkopalvelun kanssa asioidessa on se, että sen saamisessa kestää vähintään pari päivää, hyvällä tuurilla kolme, ja sen jälkeen kerkeäisi alkaa viikonloppu, eikä lukkopalvelu ole silloin auki. Tietystihän koulun vahtimestari voisi tiirikoida lukon, mutta silloin ei jäisi todisteita mahdollisesta kiusanteosta, eikä rehtori ottaisi sitä riskiä. Hän halusi aina löytää syyllisen.

***

                             Angelicalle ne kolme päivää, jotka Marcus oli ollut poissa, olivat olleet aivan ihania. Hän oli siivonnut koko asunnon katosta lattiaan ja tavannut pitkästä aikaa ystävättäriään. Hän oli odottanut, että Marcus huomaisi hänen uuden kukkamekkonsa, mutta mies oli painunut suoraan pehkuihin vedoten ”rankkaan työrupeamaan”.

                             ”Hän on aina, siis aivan aina, kun olen ostanut uusia vaatteita ja pukenut ne ylleni, huomannut ne ilman huomauttamista ja kehunut niitä, vaikka olisi ollut kuinka väsynyt tahansa. Nyt hän meni vain nukkumaan”, Angelica oli lähtenyt illalliselle ystäviensä kanssa. ”Minua inhottaa sanoa tämä, kultaseni, mutta ajattelen vain sinun parastasi. Oletko aivan varma, että hän oli vain työmatkalla?” hänen läheisin ystävänsä, Marianne, kysyi huolestuneena ja kohotti merkitsevästi kulmiaan. Angelica katsoi ystäväänsä hetken ja pudisteli sitten päätään.

***

                             Jacques heräsi havahtuen painajaisestaan. Hän veti syvään henkeä ja palautti unen mieleensä. Mikä oli tehnyt unesta niin kamalan? Kukaan ei ollut kuollut eikä hänen ollut tarvinnut paeta mitään. Se oli ollut unen tunnelma. Se oli ollut niin ahdistava. Unessa oli ollut nuoripari, kaunis nainen ja tumma, komea mies. He olivat pidelleet toisiaan kädestä, mikä oli ollut Jacquesin mielestä aivan normaalia. Mutta heidän kasvonsa eivät olleet normaalit. Ne olivat olleet kalpeat ja silmien ympärillä oli ollut tummat renkaat. Kummankaan silmissä ei ollut mitään muuta kuin valkuaiset, ei pupilleja eikä iiriksiä, ja ne olivat tuijottaneet ilmeettöminä suoraan eteen. Niissä ei ollut minkäänlaista tunnetta ja vaikutti siltä, etteivät he olisi nähneet toisiaan, vaikka seisoivatkin vastakkain. Jacques oli seurannut heitä ja myrskypilviä, jotka velloivat parin yläpuolella. Kun ensimmäinen salama oli iskenyt, pari oli kääntänyt tyhjät silmänsä kohti Jacquesia. Hän oli herännyt kylmään, puristavaan tunteeseen rinnassaan. Hän oli varma, että jos hän ei olisi herännyt silloin, unen pariskunta olisi kaivanut sydämen hänen rinnastaan.

***

                             ”Huomenta”, Angelica sanoi enemmän itselleen kuin Marcukselle saapuessaan keittiöön. Marcus ynähti takaisin jotain aivan käsittämätöntä. Angelica pysähtyi ruokapöydän viereen ja katsoi jäätävästi Marcusta. ”Miksi sinä et koskaan toivota hyvää huomenta aivan oikeilla sanoilla? Miksi sinä yniset, se on raivostuttavaa”, hän räjähti. Marcus nosti hitaasti katseensa häneen ja sanoi purevasti: ”Huomenta, mikään hyvä huomen tämä ei ole.”

***

                             Jacques oli nähnyt samaa painajaista siitä lähtien, kun oli käynyt hakemassa lukot sillalla. Siitä oli nyt lähes kuukausi. Painajainen oli muuttunut koko ajan ahdistavammaksi, ja nyt nuori pari oli tullut lähemmäksi. He olivat sanoneet Jacquesille kylmällä särisevällä äänellä: ”Katso, mitä olet saanut aikaan.” Jacques ei ymmärtänyt, mitä hän oli tehnyt, jotta tuo unen nuori pari oli niin vihainen hänelle.

                             ”Mikä sinulla on? Olet valkoinen kuin lakana ja säikyt koko ajan kaikkea. Haluaisitko puhua siitä minulle?” Jacquesin isä kysyi aamiaispöydässä huolestuneena pojaltaan. Hän oli jo leppynyt Jacquesin lukkojenvaihtojekusta, poika oli joutunut maksamaan lukkopalvelun käynnin ja ollut arestissa viikon. Isä oli saanut puhuttua rehtorin kanssa, ja tämä jekku painettiin villaisella tällä kertaa. ”Olen vain nukkunut huonosti viime aikoina”, Jacques vastasi poissaolevasti. ”Vai nukkunut huonosti… Ulkonäöstäsi päätellen et ole nukkunut ollenkaan”, isä puuskahti. Jacques painoi päänsä käsiinsä ja alkoi itkeä. Hänen isänsä oli nähnyt Jacquesin itkevän ainoastaan äitinsä hautajaisissa pari vuotta aiemmin ja järkyttyi nyt toden teolla. ”Isä, minä en jaksa enää. En ole nukkunut kolmeen viikkoon kunnolla. En uskalla mennä nukkumaan, koska näen joka ikinen yö samaa painajaista ja se on aivan kamala!” poika nyyhkytti ja alkoi kertoa untaan isälleen.

***

                             Marcus ja Angelica eivät olleet puhuneet toisilleen lähes viikkoon. Koko riita oli saanut alkunsa siitä, kun Angelica oli tuonut julki Mariannen epäilyn, että Marcus pettää häntä. Marcus oli ollut niin poissaoleva viime aikoina. Angelica oli syyttänyt sulhastaan siaksi, vaikkei edes ollut varma väitteensä totuudenmukaisuudesta. Marcus oli kiivastunut tästä täysin perättömästä juorusta ja syyttänyt Mariannea Paholaisen kätyriksi ja Angelicaa heikkouskoiseksi. Riita oli edennyt toisten syyttelyyn ja kaikki vuosia kalvaneet mitättömät tapahtumat olivat saaneet maailmanlopun mittasuhteet.

                             ”Eikö meidän pitäisi puhua?” Marcus tiedusteli varovasti, kun he eräänä iltana istuivat olohuoneessa täydellisen hiljaisuuden vallitessa heidän ympärillään. ”Mistä? Sinä sanoit jo kaiken viime kerralla”, Angelica kivahti takaisin. ”En minä sanonut mitään järkevää. Olen pahoillani, että haukuin sinua ja ystäviäsi, mutten voi sietää sitä, että minua syytetään täysin ilman syytä. Mutta halusin puhua kanssasi siitä, mitä meille on tapahtunut? Me olimme onnellisia ja sitten yhtäkkiä aloimme käyttäytyä kuin vihaisimme toisiamme. Mitä tapahtui?”

                             Angelica laski lehden, jota oli ollut lukemassa ja sanoi sitten: ”Hyvä on, olen pahoillani, että uskoin Mariannea ilman, että tarkistin taustat. Oletko nyt tyytyväinen?”

                             ”Et vastannut kysymykseeni.”

                             ”Joka oli?”

                             ”Mitä meille on tapahtunut? Miksi käyttäydymme näin? En tiedä sinusta, mutta minä en tiedä miksi suutun nykyään sinulle niin helposti ja monet tekemäsi asiat ärsyttävät minua suunnattomasti.”

                             ”En minä tiedä, mistä se johtuu. Ehkä meitä ei ole tarkoitettu toisillemme…?” Angelica kohautti olkiaan. ”Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen sanot, ettei meitä ole tarkoitettu yhteen?” Marcus keskeytti. ”En sanonut, ettei meitä olisi tarkoitettu yhteen, se oli vain yksi vaihtoehdoista. Olen kyllä huomannut saman kuin sinäkin. Suutun lähes vastentahtoisesti sinulle, aivan kuin minun olisi pakko. Miksi?”

***

                             ”No niin, nyt lähdetään käymään sairaalassa. Eräs tuttuni on minulle palveluksen velkaa, hän saa tutkia sinut. Tuo ei ole enää normaalia!” Jacquesin isä sanoi huolestuneesti. Jacques oli jo niin väsynyt, ettei enää pysynyt pystyssä, muttei uskaltanut mennä nukkumaankaan. He olivat kokeilleet unilääkkeitä, mutta ne eivät olleet estäneet kalpeaa pariskuntaa ilmestymästä Jacquesin silmien eteen heti, kun hän sulki ne. Ainoa ero aiempaan oli, ettei Jacques pystynyt heräämään painajaisestaan ennen kuin lääkkeiden vaikutus oli loppunut.

                             ”Hmm, hänessä ei ole mitään erityisen poikkeavaa. En löydä mitään, mistä unettomuus voisi johtua, eli syy ei ole fyysinen. Hän on alipainoinen, hänellä on stressiä ja lieviä pelkotiloja… Ne johtuvat yli kuukauden jatkuneesta unettomuudesta. Kirjoitan lähetteen psykiatriselle osastolle, Pierre Fasquel on loistava terapeutti. Voisit tavata häntä muutaman kerran viikossa ja keskustella mieltäsi painavista asioista, erityisesti tästä unestasi. Pierrellä on myös taiteilijalahjoja, hän voisi piirtää unesi paperille, jotta voisit käsitellä asiaa täysin hereillä ja turvallisessa ympäristössä. Sopisiko näin?” Jacquesin isän lääkärituttava puhui rauhallisesti nukahtamispisteessä olevalle pojalle. Tämän isä suostui, koska poika ei enää jaksanut keskittyä vaan vaipui uneen.

                             Jacques tunnisti ympäristön heti. Vellovat, mustanpuhuvat myrskypilvet, pienen kukkulan, jonka laella oli kuollut salaman nuolema puu ja kuivat ruohonkorret. Hän tunnisti korpit, jotka kiersivät kukkulaa kuin odottaen myrskyä. Hän tunnisti painostavan ilman ja ahdistuksen, joka alkoi elää hänen sisimmässään. Nuoripari seisoi kukkulan laella kuolleen puun juurella. Mies piteli naisen käsiä ja he seisoivat vastakkain. Molempien tyhjät silmät tuijottivat eteenpäin ilman tunnetta. Jacquesin oli pakko lähteä liikkeelle ja siirtyä lähemmäs kukkulaa. Jokin veti häntä puoleensa. Kun hän oli päässyt lähes nuorenparin luo, nainen käänsi tyhjän katseensa Jacquesia kohti. Hän näki taas tummat renkaat silmien ympärillä sekä harmahtavan valkoisen ihon. Mies käänsi päänsä myös, mutta hänen katseensa ei osunut Jacquesiin. ”Katso, mitä olet tehnyt”, nainen sähähti. ”Me emme ansainneet tätä”, miehen tunteeton ääni kaikui tyhjyydessä. Yleensä Jacques heräsi tässä vaiheessa, kun ahdistus alkoi puristaa hänen rinnassaan. Nyt hän kuitenkin jäi loukkuun uneensa. ”Mitä sinä teit meille? Olimme onnellisia ennen sinua”, naisen ääni viilsi ilmaa. ”Miksi teit sen?” miehen kylmä ääni säesti. Jacques ei voinut liikkua eikä herätä, hän oli ansassa. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin, hän kuolisi aivan varmasti. Kuitenkin hän avasi suunsa ja pihisi: ”Mitä minä olen tehnyt? En tiedä. Kertokaa, että voin hyvittää teon ja jättäkää minut sitten rauhaan.” Mies irrotti otteensa naisen käsistä ja kääntyi kokonaan Jacquesia kohti. Nainen seurasi perässä. Minun on pakko päästä pois, Jacques ajatteli hädissään, kun mies ojensi kylmän kätensä häntä kohti. ”Päästäkää irti!” hän karjui, kun miehen elottomat sormet kiertyivät hänen oikean ranteensa ympärille ja naisen sormet vasemman ranteen ympärille.

                             Jacques heräsi sairaalahuoneessa, koska hänen isänsä ei ollut jaksanut kantaa häntä autoon. Hän itki hillittömästi, ja hoitaja lähti hakemaan lääkäriä.

***

                             ”Mitä aiot tehdä asialle?” Marcus kysyi Angelicalta. He olivat puhuneet viimeisten parinpäivän aikana siitä, mikä sai heidät niin vihaisiksi toistensa seurassa. Nyt oli aika tehdä ratkaisuja. ”En tiedä. Onko sinulla ajatuksia?” Angelica vältteli sanomasta ääneen ratkaisua, joka oli heidän kummankin mielessä. ”Pitäisikö meidän ottaa hieman etäisyyttä? Miettiä ihan omassa rauhassa, mitä tehdään”, Marcus tarttui härkää sarvista. ”Niin… Voisin muuttaa huomenna vähäksi aikaa vanhempieni luo. Katsotaan sitten muutaman viikon päästä, miltä tuntuu, okei?” Angelica nieleskeli itkua. Marcus tyytyi vain nyökkäämään. Jos hän olisi avannut suunsa, hän olisi purskahtanut itkuun.

***

                             Jacques joutui palaamaan terapiasta kotiin kiertotietä, koska lyhimmän reitin varrella oli tie poikki. Hänestä oli tullut kuin elävä kuollut, hän ei edelleenkään nukkunut. Tänään oli ollut ensimmäinen kerta ja Pierre oli tarttunut ohjaksiin heti. Hän oli pyytänyt Jacquesia kuvailemaan unen ympäristöä, tunnelmaa ja pariskuntaa ja samalla piirtänyt kuvaa. Kuvasta oli tullut hämmästyttävän samannäköinen kuin itse uni, vaikka Jacquesin selitys oli poukkoillut ymmärrettävän ja täyden siansaksan välillä. Hän oli niin väsynyt.

                             Jacques sattui sillalle, jonka kaiteisiin rakastavaiset olivat kiinnittäneet lukkoja symboloimaan rakkauttaan, juuri kun opas kertoi turistiryhmälle: ”…tämän perinteen. Tarina kertoo, että jos joku avaa jonkun toisen lukon väkipakolla ilman avainta, lukon kiinnittäneen parin tiet eroavat. On myös niin kutsuttu jatkokertomus, jonka mukaan se, joka on irrottanut lukon väkivalloin, joutuu kirouksen valtaan niin pitkäksi aikaa, kun lukko on pois paikoiltaan. Nämä ovat tietysti vain tarinoita, mutta on hyvin kiinnostavaa, mistä nämä tarinat kumpuavat. Eräs tutkija on sitä mieltä, että…” Jacques oli kuullut tarpeeksi. Mitä sontaa ihmiset toisilleen syöttävät, hän hymähti ajatuksissaan.

***

                             Marcus ja Angelica olivat sopineet, että olisivat täysin erossa toisistaan kaksi viikkoa, jonka jälkeen he miettisivät yhdessä tulevaisuuttaan. Marcusta kalvoi ikävä, jonka hän yritti hukuttaa konjakkiin Tobiaksen kanssa. Hän ei halunnut olla yksin asunnossa, ilman Angelicaa.

***

                             Jacques makasi valveilla sängyssään. Hän ei halunnut nukahtaa vielä. Ovelta kuului vaimea koputus ja hänen isänsä astui sisään. ”Mikä on olo?” hän kysyi kuin Jacques olisi ollut sairas. ”En tiedä. Väsyttää, mutten halua nukahtaa vielä”, Jacques vastasi. Hänen isänsä istahti sängynpäätyyn ja näytti pientä, pulleaa lukkoa: ”Tyhjensin roskakoriasi ja tämä kilahti lattialle. Oletko varma, että haluat heittää sen pois?” Jacques tuijotti lukkoa. ”…jos joku avaa jonkun toisen lukon väkipakolla ilman avainta, lukon kiinnittäneen parin tiet eroavat… se, joka on irrottanut lukon väkivalloin, joutuu kirouksen valtaan niin pitkäksi aikaa, kun lukko on pois paikoiltaan…” turistioppaan sanat kaikuivat Jacquesin mielessä. ”Kirous… Saisinko sen lukon takaisin, kiitos. Tiedätkö missä ne kaksi muuta ovat?” hänen silmiinsä oli palannut elonpilkahdus. ”Mitkä muut kaksi?” isä oli aivan puulla päähän lyöty. Jacques selitti piloihin käyttämänsä lukkojen tarina, mutta jätti kuitenkin kirouksen pois. Isä ei ikinä uskoisi sellaista hölynpölyä.

                             Lukko heidän autotallinsa ovesta löytyi autotallista metallinkeräyslaatikosta ja koululla ollut lukko löytyi pienen metsästyksen jälkeen rehtorin kansliasta ja Jacques sai sen itselleen, kun oli luvannut rehtorilleen, ettei enää ikinä tee piloja koulussa.

***

                             Angelica ei pitänyt ollenkaan siitä, kuinka hänen äitinsä piti itsestäänselvyytenä, että hän ja Marcus eroaisivat mietintäaikansa jälkeen. Angelican olisi tehnyt mieli aivan tahallaan jatkaa Marcuksen kanssa, jotta hänen äitinsä ei pääsisi sanomaan: ”Mitäs minä sanoin.” Mutta hän ei voisi pakottaa Marcusta.

***

                             Illan pimetessä sillalla ei ollut kuin muutama ihminen, joten Jacquesilla oli tilaa miettiä. ”Pitääköhän tässä sanoa jotain?” hän pohti puoliääneen ja pyöritteli lukkoja kädessään. Hän otti ensimmäisen lukon, ruman ja ruostuneen, ja napsautti sen siltaan. ”Olen pahoillani, toivottavasti löydätte vielä toisenne”, hän kuiskasi lukolle. Sitten hän otti aivan tavallisen lukon, joita oli satoja sillalla, napsautti sen vähän matkan päähän ensimmäisestä lukosta ja kuiskasi ilmaan pahoittelunsa. Viimeiseksi hän kiinnitti pienen, pullean lukon ja kuiskasi: ”Olen pahoillani. Ja nyt minut voi jättää rauhaan.”

***

                             Kaksi viikkoa oli ollut Marcukselle pelkkää kidutusta. Hänellä oli hirveä ikävä, ja hän oli yrittänyt hukuttaa tunteensa alkoholiin ja työntekoon. Hän ei ollut nukkunut kuin hyvin vähän ja hänen silmiensä ympärillä oli tummat renkaat. Hän odotti kuumeisesti puhelua Angelicalta, että he voisivat sopia tapaamisesta. Hän ei itse uskaltanut soittaa, ettei kuulostaisi liian päällekäyvältä.

***

                             Angelica kiersi sänkyään, jonka tyynyllä puhelin lepäsi. Hän odotti puhelua Marcukselta. Hän oli tehnyt päätöksensä ja hän tiesi, että se oli oikea. Hän ei kuitenkaan uskaltanut soittaa, koska ei tiennyt ollenkaan mitä mieltä Marcus olisi asiasta. Hän päätti ottaa asiasta selvää.

***

                             Ovikello soi monta kertaa. Marcuksen olisi tehnyt mieli jättää avaamatta, tai käydä edes sanomassa, ettei ehdi nyt, hän odottaa tärkeää puhelua. Kuitenkin hän nousi sohvalta, jossa oli istunut puhelimensa vieressä ja raahautui ovelle. Ovikello soi taukoamatta ja nyt joku koputti samalla oveen. Kuinka vieras oli päässyt alaovelta hänen ovensa taakse? Ellei sitten joku naapuri tulisi kylään, sitä Marcus ei nyt kestäisi.

***

                             Angelica soitti ovikelloa ja paukutti ovea. Marcus ei ollut tullut avaamaan. Hän oli soittanut jo puoli minuuttia ovikelloa putkeen. Hän tiesi, ettei Marcus voinut sietää kovin pitkään soivaa ovikelloa. ”Avaa jo, idiootti”, hän mumisi. Hän oli tullut alaovesta sisään omalla avaimellaan, muttei uskaltanut mennä asuntoon. Oven takaa alkoi kuulua rapinaa, ja lukko napsahti auki.

***

                             Ovikellon soitto oli loppunut. Tulija oli varmaan kuullut, että Marcus alkoi avata ovea. Hän avasi oven hitaasti ja kurkkasi ovesta ulos. Angelican tummat silmät katsoivat itkuisina takaisin. Hän näki, että ne olivat onnen kyyneleitä ja hän tiesi, että he olivat tehneet saman päätöksen.

***

                             ”Siinä meidän lukkomme nyt on. Siitä oli kuin olikin hyötyä”, Marcus sanoi Angelicalle Pariisin rakkauden sillalla. He olivat päättäneet tulla häämatkalle samaan paikkaan, koska lukosta oli ollut hyötyä. Angelica hymähti Marcukselle ja siveli tämän käsivartta. Hän ei olisi voinut olla onnellisempi. Marcus oli hänelle se oikea, kuinka hän oli edes voinut epäillä sitä?

***

                             Jacques käveli sillalla, jossa oli onnellisia pareja joka puolelta maailmaa. Häntä ei enää ällöttänyt tai huvittanut lukkojen kiinnittäminen, hänhän oli kuitenkin itse tuntenut niiden voiman. Kiinnitettyään lukot puoli vuotta sitten, hän oli mennyt kotiin helpottuneena ja nukkunut kolme vuorokautta putkeen. Hänen isänsä oli ollut varma, että hän oli kuollut, mutta hän oli herännyt virkeänä. Painajainen ei ollut vaivannut häntä enää sen jälkeen. Nyt hän kuitenkin pysähtyi kuin seinään ja räpytteli hetken aikaa uskomatta silmiään. Hän näki saman pariskunnan kuin unessaan, suutelemassa sillalla. Ensin hän säikähti, että painajainen oli palannut, mutta sitten hän näki, että nuoripari oli selvästi elävä. Hän lähti kiiruhtamaan heitä kohti.

***

                             ”Anteeksi, puhutteko englantia?” nuori mies kiiruhti heitä kohti. Marcus nyökkäsi. Mies jatkoi: ”Nimeni on Jacques. Haluaisin vain pyytää anteeksi kaikkea aiheuttamaani harmia. Tämä lukko lienee teidän?” Angelica ja Marcus katsoivat toisiinsa. He eivät ymmärtäneet ollenkaan, mistä nuorukainen puhui. ”Krhm, tuota, voisitko kertoa tarkemmin? Sekoitatko ehkä meidät joihinkin muihin?” Marcus kysäisi varovasti. Nuori mies alkoi kertoa tarinaansa ja kun hän lopetti, Marcus ja Angelica olivat vielä enemmän sekaisin. ”Tuota… Kiitos anteeksipyynnöstä, me hyväksymme sen. Älä huolehdi siitä enää. Voisin suositella, ettet ota muiden lukkoja enää”, Angelica sanoi miehelle lempeästi. Tämä nyökkäsi, heilautti kättään ja katosi väkijoukkoon.

***

                             ”Minä rakastan sinua. Ikuisesti.” Marcus sanoi ja suuteli keveästi Angelicaa. ”Niin minäkin sinua. Ikuisesti.”