Tumma komea mies seisoi rautakaupan lukko-osastolla ja
mietti. Hän otti käteensä suuren munalukon, punnitsi sitä kädessään hetken ja
laittoi sen sitten päätään pudistaen takaisin. Se oli aivan liian suuri ja ruma
hänen tarkoituksiinsa. Angelica ei varmasti pitäisi siitä. ”Voisinko jotenkin
auttaa?” pullea poika, jolla oli rautakaupan kirkkaanoranssi univormu yllään,
kysyi. Mies avasi suunsa sanoakseen mitä halusi, sulki sen sitten kuitenkin,
punastui ja tyytyi vain pudistelemaan kevyesti päätään. Poika lähti
lyllertämään toisen asiakkaan luo.
”Kulta,
en osaa päättää millaisen lukon ostaisin. Voisitko mitenkään auttaa minua? En
ole ennen tehnyt tällaista”, mies, jonka nimi oli Marcus, huokaisi
epätoivoisesti puhelimeen. ”Älä huoli, en minäkään. Ota vaikka joku pieni ja
sievä, se voisi sopia, eikös vain?” Angelica, hänen tyttöystävänsä vastasi
hieman huvittuneena Marcuksen epätoivolle. ”Ajatus on tärkein, kultapieni.”
Angelica
oli pakannut kaiken tarvittavan jo edellisenä päivänä. Tämä olisi heidän
ensimmäinen yhteinen ulkomaanmatkansa vuoden seurustelun jälkeen ja he
matkustaisivat Pariisiin. Marcus oli kuitenkin keksinyt edellisenä iltana, että
heidän täytyisi vierailla sillalla, johon rakastavaiset jättävät lukkoja
rakkautensa merkiksi. Nyt Marcus oli ostamassa lukkoa heidän rakkauttaan
ilmaisemaan. Ajatus oli suloinen, mutta Angelica ei oikein uskonut, että
lukoista olisi oikeasti hyötyä.
***
”Katso,
tuolla silta on! Löysimme sen siis vihdoin, ilman pahempia toilailuja!” Marcus
osoitti kiihtyneenä siltaa. ”Mitä nyt parin tunnin turha harhailu on pientä
toilailua”, Angelica hymähti. Häntä huvitti edelleen Marcuksen innostus
rakkauden siltaa kohtaan. Tuskin lukko heitä pitäisi yhdessä vaan heidän
rakkautensa.
Pieni,
pullea lukko napsahti hiljaa, kun Marcus painoi sen paikoilleen. ”Minä rakastan
sinua. Ikuisesti”, hän sanoi ja suuteli kevyesti Angelicaa. ”Niin minäkin
sinua. Ikuisesti.”
***
Jacques
oli aina ollut tunnettu pienistä tihutöistään, joita hän teki viihdyttääkseen
itseään ja muita. Yleensä jekut olivat täysin harmittomia, jotka vain
aiheuttivat harmaita hiuksia kohteena oleville. Hän oli muun muassa rikkonut
kananmunia auton päälle, paketoinut postilaatikon tiukasti kiinni ja tunkenut
leikkirobottihämähäkin ovinaapurinsa postiluukusta sisään ja juoksuttanut sitä
ympäri asuntoa saaden naapurinsa hermoromahduksen partaalle.
”Oletko
sinä koskaan tehnyt mitään järkevää? Et. Olenko minä yrittänyt patistaa sinua
tekemään jotain merkityksellistä? Olen, mutta sinä et kuuntele minua!”
Jacquesin isä saarnasi teini-ikäiselle pojalleen. Jacques oli peittänyt
rehtorin auton sateenkaarenvärisillä muistilapuilla, jotka hän oli ostanut
muutama viikko aiemmin toimistotarvikeliikkeen loppuunmyynnistä. Jacquesin
harmiksi rehtorilla oli ollut kiire tapaamiseen, eikä hän ollut pahemmin
pitänyt autonsa uudesta sateenkaarivärityksestä. Jacquesia uhkasi nyt vähintään
viikon jälki-istunnot ellei jopa erottaminen koulusta, mistä isä ei pitänyt
ollenkaan.
***
Angelica
ja Marcus olivat palanneet Pariisin matkaltaan, jos mahdollista vieläkin
rakastuneempina. He olivat muuttaneet pian sen jälkeen yhteen ja nyt viiden
vuoden yhdessäolon jälkeen he suunnittelivat naimisiinmenoa heidän seuraavana
vuosipäivänään, jolloin he olisivat olleet yhdessä kuusi vuotta.
”Olisi
parempi, jos menemme naimisiin vuosipäivänämme, jolloin sinun tarvitsisi
muistaa ainoastaan yksi ainoa tärkeä päivämäärä yhteisestä historiastamme. Mitä
sanot?” Marcus oli yhtäkkiä aamiaispöydässä lausunut Angelicalle. Angelica oli
ollut tukehtua kahviinsa ja yskittyään hetken aikaa hän oli kysynyt: ”Oliko tuo
kosinta?” Marcus oli kohauttanut välinpitämättömästi olkiaan ja sanonut: ”Niin
minä vähän ajattelin. Onko ajatus huono?” Angelica oli ensin puistellut
kiivaasti päätään ja sen jälkeen nyökytellyt niin kovasti, että Marcus oli
pelännyt hänen päänsä putoavan. Nyt Angelican vasemmassa nimettömässä komeili
hopeasormus, jossa ei tietenkään ollut timantteja. ”En voi sietää kimaltavia
timantteja tai polvistumiskosintoja. Ne ovat niin… klassisia”, hän oli kertonut
Marcukselle lähes neljä vuotta sitten.
***
”Typerä
isä… Typerä rehtori… Typerä koulusta erottaminen… Typerä auto… Typerät
muistilaput… Typerä loppuunmyynti… Typerä yhteiskunta, joka ei ymmärrä mitään
hauskaa…” Jacques mutisi kävellessään mahdollisimman kauas kotoaan. Hänet oli
lopulta erotettu koulusta viikoksi ja hänen isänsä oli lähes räjähtänyt
raivosta. ”Olet häpeäksi suvulle”, hän oli toistanut monta kertaa. Nyt Jacques
oli päättänyt tehdä jotain ilkeämpää ja hän tarvitsisi suunnitelmiinsa lukkoja.
Se
tuli vastaan kuin merkkinä yläkerrasta. Jacques tuli sillalle, jossa oli satoja,
ellei jopa tuhansia lukkoja. ”Kukaan ei ikinä huomaa, jos otan muutaman lukon.
Tilalle tulee heti uudet, kun nuo hölmöt vahvistavat rakkauttaan”, Jacques
jupisi saapuessaan sillalle. Hän otti esille hiuspinnin ja alkoi tiirikoida
lukkoja auki. Mukana oli myös pieni, pullea lukko.
***
Angelica
heräsi virkeänä vapaapäivänsä aamuaurinkoon. Marcus oli lähtenyt varhain
työmatkalle, joten Angelica saisi olla muutaman päivän täysin yksin. ”Siunattu
vapaus”, hän huokaisi ja lähti aamiaiselle.
***
”Hän
ei edes herännyt, kun aamulla lähdin. Hän on aina ennen saattanut minut
alaovelle, muttei nyt. Mistä se johtui?” Marcus valitti parhaalle ystävälleen
Tobiakselle. ”Kuinka sinua nyt ärsyttää Angelican käytös? Tavallisestihan hän
ei tee mitään väärää”, Tobias huokaisi. Marcus oli selvästi herännyt väärä pää
edellä. Häntä ei ollut koskaan ärsyttänyt mikään, mitä Angelica oli tehnyt tai
jättänyt tekemättä. Tai jos oli ärsyttänyt, hän ei ollut valittanut siitä
Tobiakselle. ”En tiedä. Olen varmaan vain väsynyt”, Marcus kohautti olkiaan.
***
Ensimmäinen
asia, minkä Angelica huomasi tullessaan keittiöön, oli kasa leivänmuruja
ruokapöydällä paikalla, jossa Marcus oli syönyt aamiaisensa. Leipäveitsi oli
väärässä paikassa eikä täyttä roskapussia ollut viety. Angelican ärtymys
Marcusta kohtaan kasvoi aste asteelta, kun hän seurasi sulhasensa jättämiä
jälkiä. ”Aina minä joudun siivoamaan hänen jälkensä”, hän marisi itselleen.
***
Jacques
oli aluksi suunnitellut lukitsevansa oman isänsä ja rehtorin pieneen
siivouskomeroon muutamaksi päiväksi, mutta omatunto oli estänyt häntä. Hän oli
päättänyt tyytyä vaihtamaan koulun portin lukon erääseen sillalta
tiirikoimaansa lukkoon ja isänsä autotallin lukon toiseen vieraaseen lukkoon.
Mutta mitä hän tekisi kolmannelle lukolle? Se oli liian pieni, pullea ja
suloinen tihutöitä varten. Miksi hän oli edes ottanut sen? ”Yäk, tällaisia
lukkojako niiden nykyään pitää olla?” hän yökkäsi ja heitti lukon
roskakoriinsa.
Koko
jekun idea oli siinä, ettei kellään olisi avaimia lukkoihin, jotka hän aikoi
vaihtaa. Pitäisi kutsua lukkopalvelu paikalle, joka avaisi lukon väkivalloin.
Hauskaa lukkopalvelun kanssa asioidessa on se, että sen saamisessa kestää
vähintään pari päivää, hyvällä tuurilla kolme, ja sen jälkeen kerkeäisi alkaa
viikonloppu, eikä lukkopalvelu ole silloin auki. Tietystihän koulun
vahtimestari voisi tiirikoida lukon, mutta silloin ei jäisi todisteita
mahdollisesta kiusanteosta, eikä rehtori ottaisi sitä riskiä. Hän halusi aina
löytää syyllisen.
***
Angelicalle
ne kolme päivää, jotka Marcus oli ollut poissa, olivat olleet aivan ihania. Hän
oli siivonnut koko asunnon katosta lattiaan ja tavannut pitkästä aikaa
ystävättäriään. Hän oli odottanut, että Marcus huomaisi hänen uuden
kukkamekkonsa, mutta mies oli painunut suoraan pehkuihin vedoten ”rankkaan
työrupeamaan”.
”Hän
on aina, siis aivan aina, kun olen ostanut uusia vaatteita ja pukenut ne
ylleni, huomannut ne ilman huomauttamista ja kehunut niitä, vaikka olisi ollut
kuinka väsynyt tahansa. Nyt hän meni vain nukkumaan”, Angelica oli lähtenyt
illalliselle ystäviensä kanssa. ”Minua inhottaa sanoa tämä, kultaseni, mutta
ajattelen vain sinun parastasi. Oletko aivan varma, että hän oli vain
työmatkalla?” hänen läheisin ystävänsä, Marianne, kysyi huolestuneena ja
kohotti merkitsevästi kulmiaan. Angelica katsoi ystäväänsä hetken ja pudisteli
sitten päätään.
***
Jacques
heräsi havahtuen painajaisestaan. Hän veti syvään henkeä ja palautti unen
mieleensä. Mikä oli tehnyt unesta niin kamalan? Kukaan ei ollut kuollut eikä
hänen ollut tarvinnut paeta mitään. Se oli ollut unen tunnelma. Se oli ollut
niin ahdistava. Unessa oli ollut nuoripari, kaunis nainen ja tumma, komea mies.
He olivat pidelleet toisiaan kädestä, mikä oli ollut Jacquesin mielestä aivan
normaalia. Mutta heidän kasvonsa eivät olleet normaalit. Ne olivat olleet
kalpeat ja silmien ympärillä oli ollut tummat renkaat. Kummankaan silmissä ei
ollut mitään muuta kuin valkuaiset, ei pupilleja eikä iiriksiä, ja ne olivat
tuijottaneet ilmeettöminä suoraan eteen. Niissä ei ollut minkäänlaista tunnetta
ja vaikutti siltä, etteivät he olisi nähneet toisiaan, vaikka seisoivatkin vastakkain.
Jacques oli seurannut heitä ja myrskypilviä, jotka velloivat parin yläpuolella.
Kun ensimmäinen salama oli iskenyt, pari oli kääntänyt tyhjät silmänsä kohti
Jacquesia. Hän oli herännyt kylmään, puristavaan tunteeseen rinnassaan. Hän oli
varma, että jos hän ei olisi herännyt silloin, unen pariskunta olisi kaivanut
sydämen hänen rinnastaan.
***
”Huomenta”,
Angelica sanoi enemmän itselleen kuin Marcukselle saapuessaan keittiöön. Marcus
ynähti takaisin jotain aivan käsittämätöntä. Angelica pysähtyi ruokapöydän
viereen ja katsoi jäätävästi Marcusta. ”Miksi sinä et koskaan toivota hyvää
huomenta aivan oikeilla sanoilla? Miksi sinä yniset, se on raivostuttavaa”, hän
räjähti. Marcus nosti hitaasti katseensa häneen ja sanoi purevasti: ”Huomenta,
mikään hyvä huomen tämä ei ole.”
***
Jacques
oli nähnyt samaa painajaista siitä lähtien, kun oli käynyt hakemassa lukot
sillalla. Siitä oli nyt lähes kuukausi. Painajainen oli muuttunut koko ajan
ahdistavammaksi, ja nyt nuori pari oli tullut lähemmäksi. He olivat sanoneet
Jacquesille kylmällä särisevällä äänellä: ”Katso, mitä olet saanut aikaan.”
Jacques ei ymmärtänyt, mitä hän oli tehnyt, jotta tuo unen nuori pari oli niin
vihainen hänelle.
”Mikä
sinulla on? Olet valkoinen kuin lakana ja säikyt koko ajan kaikkea. Haluaisitko
puhua siitä minulle?” Jacquesin isä kysyi aamiaispöydässä huolestuneena
pojaltaan. Hän oli jo leppynyt Jacquesin lukkojenvaihtojekusta, poika oli
joutunut maksamaan lukkopalvelun käynnin ja ollut arestissa viikon. Isä oli
saanut puhuttua rehtorin kanssa, ja tämä jekku painettiin villaisella tällä
kertaa. ”Olen vain nukkunut huonosti viime aikoina”, Jacques vastasi
poissaolevasti. ”Vai nukkunut huonosti… Ulkonäöstäsi päätellen et ole nukkunut
ollenkaan”, isä puuskahti. Jacques painoi päänsä käsiinsä ja alkoi itkeä. Hänen
isänsä oli nähnyt Jacquesin itkevän ainoastaan äitinsä hautajaisissa pari
vuotta aiemmin ja järkyttyi nyt toden teolla. ”Isä, minä en jaksa enää. En ole
nukkunut kolmeen viikkoon kunnolla. En uskalla mennä nukkumaan, koska näen joka
ikinen yö samaa painajaista ja se on aivan kamala!” poika nyyhkytti ja alkoi
kertoa untaan isälleen.
***
Marcus
ja Angelica eivät olleet puhuneet toisilleen lähes viikkoon. Koko riita oli
saanut alkunsa siitä, kun Angelica oli tuonut julki Mariannen epäilyn, että
Marcus pettää häntä. Marcus oli ollut niin poissaoleva viime aikoina. Angelica
oli syyttänyt sulhastaan siaksi, vaikkei edes ollut varma väitteensä
totuudenmukaisuudesta. Marcus oli kiivastunut tästä täysin perättömästä
juorusta ja syyttänyt Mariannea Paholaisen kätyriksi ja Angelicaa
heikkouskoiseksi. Riita oli edennyt toisten syyttelyyn ja kaikki vuosia
kalvaneet mitättömät tapahtumat olivat saaneet maailmanlopun mittasuhteet.
”Eikö
meidän pitäisi puhua?” Marcus tiedusteli varovasti, kun he eräänä iltana
istuivat olohuoneessa täydellisen hiljaisuuden vallitessa heidän ympärillään.
”Mistä? Sinä sanoit jo kaiken viime kerralla”, Angelica kivahti takaisin. ”En
minä sanonut mitään järkevää. Olen pahoillani, että haukuin sinua ja ystäviäsi,
mutten voi sietää sitä, että minua syytetään täysin ilman syytä. Mutta halusin
puhua kanssasi siitä, mitä meille on tapahtunut? Me olimme onnellisia ja sitten
yhtäkkiä aloimme käyttäytyä kuin vihaisimme toisiamme. Mitä tapahtui?”
Angelica
laski lehden, jota oli ollut lukemassa ja sanoi sitten: ”Hyvä on, olen
pahoillani, että uskoin Mariannea ilman, että tarkistin taustat. Oletko nyt
tyytyväinen?”
”Et
vastannut kysymykseeni.”
”Joka
oli?”
”Mitä
meille on tapahtunut? Miksi käyttäydymme näin? En tiedä sinusta, mutta minä en
tiedä miksi suutun nykyään sinulle niin helposti ja monet tekemäsi asiat
ärsyttävät minua suunnattomasti.”
”En
minä tiedä, mistä se johtuu. Ehkä meitä ei ole tarkoitettu toisillemme…?”
Angelica kohautti olkiaan. ”Viiden vuoden yhdessäolon jälkeen sanot, ettei
meitä ole tarkoitettu yhteen?” Marcus keskeytti. ”En sanonut, ettei meitä olisi
tarkoitettu yhteen, se oli vain yksi vaihtoehdoista. Olen kyllä huomannut saman
kuin sinäkin. Suutun lähes vastentahtoisesti sinulle, aivan kuin minun olisi pakko.
Miksi?”
***
”No
niin, nyt lähdetään käymään sairaalassa. Eräs tuttuni on minulle palveluksen
velkaa, hän saa tutkia sinut. Tuo ei ole enää normaalia!” Jacquesin isä sanoi
huolestuneesti. Jacques oli jo niin väsynyt, ettei enää pysynyt pystyssä, muttei
uskaltanut mennä nukkumaankaan. He olivat kokeilleet unilääkkeitä, mutta ne
eivät olleet estäneet kalpeaa pariskuntaa ilmestymästä Jacquesin silmien eteen
heti, kun hän sulki ne. Ainoa ero aiempaan oli, ettei Jacques pystynyt
heräämään painajaisestaan ennen kuin lääkkeiden vaikutus oli loppunut.
”Hmm,
hänessä ei ole mitään erityisen poikkeavaa. En löydä mitään, mistä unettomuus
voisi johtua, eli syy ei ole fyysinen. Hän on alipainoinen, hänellä on stressiä
ja lieviä pelkotiloja… Ne johtuvat yli kuukauden jatkuneesta unettomuudesta.
Kirjoitan lähetteen psykiatriselle osastolle, Pierre Fasquel on loistava
terapeutti. Voisit tavata häntä muutaman kerran viikossa ja keskustella
mieltäsi painavista asioista, erityisesti tästä unestasi. Pierrellä on myös
taiteilijalahjoja, hän voisi piirtää unesi paperille, jotta voisit käsitellä
asiaa täysin hereillä ja turvallisessa ympäristössä. Sopisiko näin?” Jacquesin
isän lääkärituttava puhui rauhallisesti nukahtamispisteessä olevalle pojalle.
Tämän isä suostui, koska poika ei enää jaksanut keskittyä vaan vaipui uneen.
Jacques
tunnisti ympäristön heti. Vellovat, mustanpuhuvat myrskypilvet, pienen
kukkulan, jonka laella oli kuollut salaman nuolema puu ja kuivat ruohonkorret.
Hän tunnisti korpit, jotka kiersivät kukkulaa kuin odottaen myrskyä. Hän
tunnisti painostavan ilman ja ahdistuksen, joka alkoi elää hänen sisimmässään.
Nuoripari seisoi kukkulan laella kuolleen puun juurella. Mies piteli naisen
käsiä ja he seisoivat vastakkain. Molempien tyhjät silmät tuijottivat eteenpäin
ilman tunnetta. Jacquesin oli pakko lähteä liikkeelle ja siirtyä lähemmäs
kukkulaa. Jokin veti häntä puoleensa. Kun hän oli päässyt lähes nuorenparin
luo, nainen käänsi tyhjän katseensa Jacquesia kohti. Hän näki taas tummat
renkaat silmien ympärillä sekä harmahtavan valkoisen ihon. Mies käänsi päänsä
myös, mutta hänen katseensa ei osunut Jacquesiin. ”Katso, mitä olet tehnyt”,
nainen sähähti. ”Me emme ansainneet tätä”, miehen tunteeton ääni kaikui
tyhjyydessä. Yleensä Jacques heräsi tässä vaiheessa, kun ahdistus alkoi
puristaa hänen rinnassaan. Nyt hän kuitenkin jäi loukkuun uneensa. ”Mitä sinä
teit meille? Olimme onnellisia ennen sinua”, naisen ääni viilsi ilmaa. ”Miksi
teit sen?” miehen kylmä ääni säesti. Jacques ei voinut liikkua eikä herätä, hän
oli ansassa. Kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin, hän kuolisi aivan
varmasti. Kuitenkin hän avasi suunsa ja pihisi: ”Mitä minä olen tehnyt? En
tiedä. Kertokaa, että voin hyvittää teon ja jättäkää minut sitten rauhaan.”
Mies irrotti otteensa naisen käsistä ja kääntyi kokonaan Jacquesia kohti.
Nainen seurasi perässä. Minun on pakko
päästä pois, Jacques ajatteli hädissään, kun mies ojensi kylmän kätensä
häntä kohti. ”Päästäkää irti!” hän karjui, kun miehen elottomat sormet
kiertyivät hänen oikean ranteensa ympärille ja naisen sormet vasemman ranteen
ympärille.
Jacques
heräsi sairaalahuoneessa, koska hänen isänsä ei ollut jaksanut kantaa häntä
autoon. Hän itki hillittömästi, ja hoitaja lähti hakemaan lääkäriä.
***
”Mitä
aiot tehdä asialle?” Marcus kysyi Angelicalta. He olivat puhuneet viimeisten
parinpäivän aikana siitä, mikä sai heidät niin vihaisiksi toistensa seurassa.
Nyt oli aika tehdä ratkaisuja. ”En tiedä. Onko sinulla ajatuksia?” Angelica
vältteli sanomasta ääneen ratkaisua, joka oli heidän kummankin mielessä.
”Pitäisikö meidän ottaa hieman etäisyyttä? Miettiä ihan omassa rauhassa, mitä
tehdään”, Marcus tarttui härkää sarvista. ”Niin… Voisin muuttaa huomenna
vähäksi aikaa vanhempieni luo. Katsotaan sitten muutaman viikon päästä, miltä
tuntuu, okei?” Angelica nieleskeli itkua. Marcus tyytyi vain nyökkäämään. Jos
hän olisi avannut suunsa, hän olisi purskahtanut itkuun.
***
Jacques
joutui palaamaan terapiasta kotiin kiertotietä, koska lyhimmän reitin varrella
oli tie poikki. Hänestä oli tullut kuin elävä kuollut, hän ei edelleenkään
nukkunut. Tänään oli ollut ensimmäinen kerta ja Pierre oli tarttunut ohjaksiin
heti. Hän oli pyytänyt Jacquesia kuvailemaan unen ympäristöä, tunnelmaa ja
pariskuntaa ja samalla piirtänyt kuvaa. Kuvasta oli tullut hämmästyttävän
samannäköinen kuin itse uni, vaikka Jacquesin selitys oli poukkoillut
ymmärrettävän ja täyden siansaksan välillä. Hän oli niin väsynyt.
Jacques
sattui sillalle, jonka kaiteisiin rakastavaiset olivat kiinnittäneet lukkoja
symboloimaan rakkauttaan, juuri kun opas kertoi turistiryhmälle: ”…tämän
perinteen. Tarina kertoo, että jos joku avaa jonkun toisen lukon väkipakolla
ilman avainta, lukon kiinnittäneen parin tiet eroavat. On myös niin kutsuttu
jatkokertomus, jonka mukaan se, joka on irrottanut lukon väkivalloin, joutuu
kirouksen valtaan niin pitkäksi aikaa, kun lukko on pois paikoiltaan. Nämä ovat
tietysti vain tarinoita, mutta on hyvin kiinnostavaa, mistä nämä tarinat
kumpuavat. Eräs tutkija on sitä mieltä, että…” Jacques oli kuullut tarpeeksi. Mitä sontaa ihmiset toisilleen syöttävät, hän
hymähti ajatuksissaan.
***
Marcus
ja Angelica olivat sopineet, että olisivat täysin erossa toisistaan kaksi
viikkoa, jonka jälkeen he miettisivät yhdessä tulevaisuuttaan. Marcusta kalvoi
ikävä, jonka hän yritti hukuttaa konjakkiin Tobiaksen kanssa. Hän ei halunnut
olla yksin asunnossa, ilman Angelicaa.
***
Jacques
makasi valveilla sängyssään. Hän ei halunnut nukahtaa vielä. Ovelta kuului
vaimea koputus ja hänen isänsä astui sisään. ”Mikä on olo?” hän kysyi kuin
Jacques olisi ollut sairas. ”En tiedä. Väsyttää, mutten halua nukahtaa vielä”,
Jacques vastasi. Hänen isänsä istahti sängynpäätyyn ja näytti pientä, pulleaa
lukkoa: ”Tyhjensin roskakoriasi ja tämä kilahti lattialle. Oletko varma, että
haluat heittää sen pois?” Jacques tuijotti lukkoa. ”…jos joku avaa jonkun
toisen lukon väkipakolla ilman avainta, lukon kiinnittäneen parin tiet eroavat…
se, joka on irrottanut lukon väkivalloin, joutuu kirouksen valtaan niin
pitkäksi aikaa, kun lukko on pois paikoiltaan…” turistioppaan sanat kaikuivat
Jacquesin mielessä. ”Kirous… Saisinko sen lukon takaisin, kiitos. Tiedätkö
missä ne kaksi muuta ovat?” hänen silmiinsä oli palannut elonpilkahdus. ”Mitkä
muut kaksi?” isä oli aivan puulla päähän lyöty. Jacques selitti piloihin
käyttämänsä lukkojen tarina, mutta jätti kuitenkin kirouksen pois. Isä ei ikinä
uskoisi sellaista hölynpölyä.
Lukko
heidän autotallinsa ovesta löytyi autotallista metallinkeräyslaatikosta ja
koululla ollut lukko löytyi pienen metsästyksen jälkeen rehtorin kansliasta ja
Jacques sai sen itselleen, kun oli luvannut rehtorilleen, ettei enää ikinä tee
piloja koulussa.
***
Angelica
ei pitänyt ollenkaan siitä, kuinka hänen äitinsä piti itsestäänselvyytenä, että
hän ja Marcus eroaisivat mietintäaikansa jälkeen. Angelican olisi tehnyt mieli
aivan tahallaan jatkaa Marcuksen kanssa, jotta hänen äitinsä ei pääsisi
sanomaan: ”Mitäs minä sanoin.” Mutta hän ei voisi pakottaa Marcusta.
***
Illan
pimetessä sillalla ei ollut kuin muutama ihminen, joten Jacquesilla oli tilaa
miettiä. ”Pitääköhän tässä sanoa jotain?” hän pohti puoliääneen ja pyöritteli
lukkoja kädessään. Hän otti ensimmäisen lukon, ruman ja ruostuneen, ja
napsautti sen siltaan. ”Olen pahoillani, toivottavasti löydätte vielä
toisenne”, hän kuiskasi lukolle. Sitten hän otti aivan tavallisen lukon, joita
oli satoja sillalla, napsautti sen vähän matkan päähän ensimmäisestä lukosta ja
kuiskasi ilmaan pahoittelunsa. Viimeiseksi hän kiinnitti pienen, pullean lukon
ja kuiskasi: ”Olen pahoillani. Ja nyt minut voi jättää rauhaan.”
***
Kaksi
viikkoa oli ollut Marcukselle pelkkää kidutusta. Hänellä oli hirveä ikävä, ja
hän oli yrittänyt hukuttaa tunteensa alkoholiin ja työntekoon. Hän ei ollut
nukkunut kuin hyvin vähän ja hänen silmiensä ympärillä oli tummat renkaat. Hän
odotti kuumeisesti puhelua Angelicalta, että he voisivat sopia tapaamisesta.
Hän ei itse uskaltanut soittaa, ettei kuulostaisi liian päällekäyvältä.
***
Angelica
kiersi sänkyään, jonka tyynyllä puhelin lepäsi. Hän odotti puhelua Marcukselta.
Hän oli tehnyt päätöksensä ja hän tiesi, että se oli oikea. Hän ei kuitenkaan
uskaltanut soittaa, koska ei tiennyt ollenkaan mitä mieltä Marcus olisi
asiasta. Hän päätti ottaa asiasta selvää.
***
Ovikello
soi monta kertaa. Marcuksen olisi tehnyt mieli jättää avaamatta, tai käydä edes
sanomassa, ettei ehdi nyt, hän odottaa tärkeää puhelua. Kuitenkin hän nousi
sohvalta, jossa oli istunut puhelimensa vieressä ja raahautui ovelle. Ovikello
soi taukoamatta ja nyt joku koputti samalla oveen. Kuinka vieras oli päässyt
alaovelta hänen ovensa taakse? Ellei sitten joku naapuri tulisi kylään, sitä
Marcus ei nyt kestäisi.
***
Angelica
soitti ovikelloa ja paukutti ovea. Marcus ei ollut tullut avaamaan. Hän oli
soittanut jo puoli minuuttia ovikelloa putkeen. Hän tiesi, ettei Marcus voinut
sietää kovin pitkään soivaa ovikelloa. ”Avaa jo, idiootti”, hän mumisi. Hän oli
tullut alaovesta sisään omalla avaimellaan, muttei uskaltanut mennä asuntoon.
Oven takaa alkoi kuulua rapinaa, ja lukko napsahti auki.
***
Ovikellon
soitto oli loppunut. Tulija oli varmaan kuullut, että Marcus alkoi avata ovea.
Hän avasi oven hitaasti ja kurkkasi ovesta ulos. Angelican tummat silmät
katsoivat itkuisina takaisin. Hän näki, että ne olivat onnen kyyneleitä ja hän
tiesi, että he olivat tehneet saman päätöksen.
***
”Siinä
meidän lukkomme nyt on. Siitä oli kuin olikin hyötyä”, Marcus sanoi Angelicalle
Pariisin rakkauden sillalla. He olivat päättäneet tulla häämatkalle samaan
paikkaan, koska lukosta oli ollut hyötyä. Angelica hymähti Marcukselle ja siveli
tämän käsivartta. Hän ei olisi voinut olla onnellisempi. Marcus oli hänelle se
oikea, kuinka hän oli edes voinut epäillä sitä?
***
Jacques
käveli sillalla, jossa oli onnellisia pareja joka puolelta maailmaa. Häntä ei
enää ällöttänyt tai huvittanut lukkojen kiinnittäminen, hänhän oli kuitenkin
itse tuntenut niiden voiman. Kiinnitettyään lukot puoli vuotta sitten, hän oli
mennyt kotiin helpottuneena ja nukkunut kolme vuorokautta putkeen. Hänen isänsä
oli ollut varma, että hän oli kuollut, mutta hän oli herännyt virkeänä.
Painajainen ei ollut vaivannut häntä enää sen jälkeen. Nyt hän kuitenkin
pysähtyi kuin seinään ja räpytteli hetken aikaa uskomatta silmiään. Hän näki
saman pariskunnan kuin unessaan, suutelemassa sillalla. Ensin hän säikähti,
että painajainen oli palannut, mutta sitten hän näki, että nuoripari oli
selvästi elävä. Hän lähti kiiruhtamaan heitä kohti.
***
”Anteeksi,
puhutteko englantia?” nuori mies kiiruhti heitä kohti. Marcus nyökkäsi. Mies
jatkoi: ”Nimeni on Jacques. Haluaisin vain pyytää anteeksi kaikkea
aiheuttamaani harmia. Tämä lukko lienee teidän?” Angelica ja Marcus katsoivat
toisiinsa. He eivät ymmärtäneet ollenkaan, mistä nuorukainen puhui. ”Krhm,
tuota, voisitko kertoa tarkemmin? Sekoitatko ehkä meidät joihinkin muihin?”
Marcus kysäisi varovasti. Nuori mies alkoi kertoa tarinaansa ja kun hän
lopetti, Marcus ja Angelica olivat vielä enemmän sekaisin. ”Tuota… Kiitos
anteeksipyynnöstä, me hyväksymme sen. Älä huolehdi siitä enää. Voisin
suositella, ettet ota muiden lukkoja enää”, Angelica sanoi miehelle lempeästi.
Tämä nyökkäsi, heilautti kättään ja katosi väkijoukkoon.
***
”Minä
rakastan sinua. Ikuisesti.” Marcus sanoi ja suuteli keveästi Angelicaa. ”Niin
minäkin sinua. Ikuisesti.”
.jpg)
