Hän istui yksin olohuoneessa ja odotti. Odotti aamunkoittoa, odotti aurinkoa, odotti uutta elämää. Tuijottaessaan kynttilän liekkiä, hän tajusi, ettei huominen pyyhkisi mennyttä pois. Kukaan ei voisi pyyhkiä hänen menneisyyttään pois. Ei kukaan.
Kun aamu alkoi pikkuhiljaa sarastaa, yksinäinen katsoi ulos. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen ja siitä veren peittämälle lattialle.
Hän alkoi valmistella. Hän nosti vanhan miehen ruumiin nojatuoliin, vanhan naisen sohvalle. Hän asetteli ne yleisöksi, lasittuneet silmät katsoivat koko ajan häntä. Hän alkoi pyyhkiä verta pois lattioilta ja seiniltä. "Ei ikinä enää. Ei kukaan", hän kuiskali samalla vaitonaiselle yleisölleen.
Kun aurinko sitten taas laski ja tuli pimeää, yksinäinen asettui hyvin tuolille, sujautti köyden kaulansa ympäri ja huusi: "Kukaan ei enää ikinä vahingoita minua!" Hän katsoi vielä kerran kuolleisiin vanhempiinsa, kuiskasi kyynelten valuessa poskille: "Antakaa anteeksi." Ja hän kaatoi tuolin.
__________________________________________________________________________________
Rehellisiä mielipiteitä kaivataan. Kertokaa, onko vähän liian raaka?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti